Valmentamisesta pieni iltasoitto

Valmentaminen on vaikea aihe. Kaikilla on mielipiteitä ja varsinkin joukkueurheilussa valmentajan paikka on tuulinen. Ison maailman tyyliin itsellänikin on jo yhdet potkut takana. Kirjoitan aiheesta siksi, että olen palaamassa jollain tasolla sinne, mistä kaikki on alkanut eli kentän laidalle. Ja pitkästä aikaa tämä ajatus täyttää minut innolla. Odotan sitä. 

Se, miksi kirjoitan, johtuu kahdesta asiasta. Ensimmäinen seikka on se, että kävin seuraamassa tulevan joukkueeni harjoituksia joita veti päätoimisesti valmentava valmentaja. Kyseessä on kaikin puolin pätevä valmentaja (ei Suomen suurin ja paras seura palkkaa ketä tahansa). Nopea analyysi toi esiin seuraavat seikat: entinen pelaaja, käynyt liiton koulutuksia, polttaa valkoista marlboroa ja käyttää nuuskaa sekä on alunperin jostain, missä kehätiet ovat legendaa. Näistä nuo liiton koulukset on asia mihin tartun. En ole pitkästi tänään äänessä. Lupaan. 

Toinen seikka on kunnianosoitus, arvostuksen ja kaiken mahdollisen esiintuominen tai syytös. Ihan miten asian haluaa ottaa. Ilman näitä herroja en ajattelisi liiton koulutuksista sitä mitä nyt tulen sanomaan. Tai kuvittelisi ymmärtäväni valmentamista syvällisemmin kuin Mariaanien hauta. 

Liiton koulutukset. Itse olen niitä käynyt muutamalla liitolla mutta tässä puhutaan nyt jalkapallosta. Olen suorittanut ne siihen asti mikä tunnetaan nykyään UEFA B-lisenssinä. Se tarkoittaa, että olen siis päässyt saunomaan ja kaljoittelemaan Eerikkilässä. Siellä olen päätynyt myös itsekseni uimaan naisten A-maajoukkueen kanssa mutta se on toinen tarina. Koulutukseen. Jalkapallo on laji jossa lajitaitoja opetellaan. Taidon oppiminen vaatii 10 000 laadukasta, oikeaa toistoa. Oli kyseessä sisäsyrjä syöttö tai jokin muu. En lähde väittämään vastaan, koska en asiasta sinänsä tiedä. Sen tiedän, että niiden oppiminen vie aikaa ja 6 vuotta ei riitä kaikille. Eli hyvä valmentaja panostaa toistoihin. Ärsykkeet, niitä tarvitaan. Ne stimuloivat, jotain pelaajissa, en tiedä mitä. Sen opin tällä viikolla, että kaksi lähes identtistä ärsykettä on aika huono juttu. Hyvä valmentaja käyttää siis ärsykkeitä. Sekä visuaalisia että sellaisia mitä kuulee. Varmaan tuntoaisti toimii myös. Palaute. Valmentajan on hyvä keskeyttää toiminta välillä ja sanoa, että mikä toimii, mikä ei. Rakentavasti. Ja tarpeeksi usein. Hyvä valmentaja antaa paljon palautetta. Kysely. Pelaajilta pitää kysyä, että mitä me tässä harjoittelimme. Kun pelaajat saa miettimään asiaa tapahtuu oppimista. Hyvä valmentaja keskustelee. Coerver varmaan paras esimerkki. Hollantilainen velho tällä saralla. Näitä asioita on toki muitakin mutta idean saa tästä. Näistä tulee tapoja opettaa, eräänlaisia maneereja. Valmennusmaneereja. Tästä siirrytään kohtaan: toinen seikka.

Valmentaminen, kun se tapahtuu jossain niissä sfääreissä, missä ihan kaikki ei oikein tunne oloaan mukavaksi, on kaukana maneereista. Olen puhunut valmentamisesta, ja monesta muusta asiasta, herrojen Pirttimäki ja Malvela kanssa. Nämä keskustelut ja harjoituksissa läsnäolo ovat muuttaneet sitä, mitä minä pidän valmentamisena. Kaksi samanlaista herraa mutta erilaisia. Toinen on luontainen nero ja vastikkeettoman rahan ystävä (kuka ei ole valehtelee), toinen innostuu asiasta kuin asiasta ja tekee siitä väitöskirjan, tutkija kun on. Nämä keskustelut ovat olleet muokkaamassa minusta sitä valmentajaa mikä tulen olemaan. Nämä herrat ja heidän ajatuksensa ovat aina mukana, kun katson jonkun valmentajan työtä. Kukaan ei ajattele valmentajuutta kuten Mikko P eikä kukaan valmenna niin luontaisesti kuin Marko M. Mitä olen oppinut heiltä ja miksi vertaan kaikkea valmentamista siihen mitä heillä on sanottavaa?

Valmentajuus ei ole toistoja, vetoja, palautetta, ei laskemista, ei kyseenalaistamista. Ja se on näitä kaikkia. Olen oppinut, että valmentajuus on vuorovaikutusta, kunnioitusta, jotain mitä Wittgenstein on sanonut ja se on hauskaa. Se  tähtää tulokseen ja tulosta ei tule ilman kehitystä. Se on noitakonsteja ja se on, ennen kaikkea, intohimoa. Valmennus on sitä, mikä alkaa, kun liiton koulutukset loppuvat ja valmentaja herää omaan identiteettiin. Kun on päivänselvää, mitä tehdään, mihin pyritään, kun omat ajatukset ovat järjestyksessä. Kieltäydyn uskomasta, että valmentaminen on maneereita ja täysin vailla omaa otetta, omaa ajattelua. Se taas on ohjaamista, taitojen oppimista. Harrasteliikuntaa. Sille on oma paikkansa mutta se ei ol huippu-urheilua. Valmentaminen on pienempiä ryhmä kokoja, pelaajien ja urheilijoiden tuntemusta ja asiantuntijuutta. Sitoutumista. Luottamusta. Se on kykyä ja taitoa ja uskallusta laittaa itsensä likoon. Urheilijan puolesta.  

Mestarit tietävät tämän, sama kuin yritteliäät henkilöt, suunnitelma voidaan aina korvata asian perinpohjaisella tuntemisella ja uskolla omiin kykyihin. Kun kävin tapaamassa keväällä HJKn asioista vastaavaa, muistan sanoneeni jossain vaiheessa keskustelua, että en varsinaisesti ole kiinnostunut jalkapallosta vaan valmentamisesta. Isolla v:llä. Kuten piireissä sanotaan - kv-tulosta hv-asenteella. Ilmeisesti pitkä monologi palloliiton vajaavaisuudesta, pelin tilasta ja siitä mitä haluan saavuttaa toimi, koska puoli vuotta myöhemmin puhelin soi ja sain valita neljästä joukkueesta itselleni projektin. Koska olen perimmäisesti laiska paska, valitsin sen missä on eninten vaikuttavuutta ja mikä on, ennen kaikkea, lähimpänä, aina. Maantieteellisesti.  

Nyt kun takana on monta antoisaa valmentajakahvia (kiitos Ville), metacafet ja kaikki mitä edellä on mainittu, odotan innolla tätä komennusta. Haluan kuitenkin saavuttaa jotain ja mikä on parempi tapa kuin hyvä valmennus. Syksy starttaa ensi viikolla. Nyt on jotain mitä odottaa. Valmentamista.