Tietäminen ja isot sanat
Mitä on tietäminen? Mitä me voimme varmuudella sanoa tietävämme ja mikä oikeastaan on varmuus? Tietäminen on sanakirjamaisesti sitä, että olet varma jostain asiasta. Varmuus on vakaa tietäminen siitä että jokin asia tapahtuu. Haistan kehäpäätelmän mutta en ole varma. Ihminen, joka elää tässä tietämisen maailmassa, jakaa maailmaa hyvin mustavalkoisesti, vaikka kaikki on kuitenkin harmaata eri sävyissä.
Emme tiedä. Mitä enemmän keräämme tietoa, analysoimme sitä ja syvennämme osaamistamme, sitä enemmän tulee tiedettävää. Malja ei voi koskaan olla täysi. Vanha Aristoteles sanoi "Minä mitään mistään tiedän". Sokrateen mukaan viisas tietää että ei tiedä. Kuitenki joutuu kuulemaan jatkuvasti osaajien kertovan asioita autistin varmuudella. Ihmiset, joilla on substanssia kertovat näitä asioita. Substanssiosaaminen, eli osaat esimerkiksi sen asian mitä sinut on palkattu tekemään, ei kuitenkaan tee ihmisestä asiantuntijaa kollegan substanssiin, vaikka asioista siellä töissä puhutaankin. Lähteiden kvaliditeetti on epäilyksen alainen, motiivi liian esillä, objektiivista tietämistä ja asenteiden värittämää totuutta. Kaikki mitä koemme joutuu oman tulkintamme kohteeksi. Oma tulkinta on intiimin tuntemisen tila, tiedon kohtu, paikka missä se kasvaa ja joskus syntyy, useimmiten kanssaihmisten kiusaksi. On helppo eksyä tietämisen tielle. Politiikassa, missä värin tunnustaminen on tehnyt totuudesta huoran ja äänestäjästä jonkun, jolle tätä huoraa kiusoitellen vilautellaan, tämä totuuden, tietämisen tie on kulunut ja nähnyt jos jonkinlaista viheltäjää. Mikä viheltäen menee on tullut jotain toista kautta.
Mikään ei ole varmaa ja ennen näkemätön, epätodennäköinen tapahtuma voi yllättää tietäjän. Ennen Australian mantereen löytämistä vanhalla mantereella olimme täysin empiirisesti aukottoman varmoja, että kaikki joutsenet ovat, poikkeuksetta valkoisia. Ensimmäinen musta joutsen on varmasti ollut ornitologeille, tai muille joita nyt yleensä kiinnostaa lintujen värikartta, järkytys. Tarinan opetus ei ole tämä, vaan se, että se osoittaa kuinka haurasta tieto, joka hankitaan havainnoinnin kautta on. Yksi ainoa havainto tekee tyhjäksi tuhannen vuoden havainnointiin perustuvan yleisesti hyväksytyn totuuden. Se on musta joutsen. Tämän viitekehyksen voi löytää kirjasta, jota minulle suositteli henkilö, joka säännöllisesti esiintyy eduskunnassa valiokunnille ja ajaa omia tarkoitusperiään. Eli jotain hyvää voi seurata myös poliittisen eläimen kohtaamisesta. Musta joutsen koostuu kolmesta asiasta. Ensinnäkin se on poikkeama. Toiseksi sen vaikutus on aina suuri. Kolmanneksi, johtuen jostain ihmisluontoon liittyvästä seikasta, jälkeenpäin pystymme aina uskottelemaan itsellemme, että asia oli koko ajan ihan kulman takana ja tulossa sieltä, eli siis täysin odotettavissa. Tämä ei ole surullinen asia tai opetus. Vain se mitä me olemme pohjimmiltamme lajina.
Opetus voisi olla se, että jätämme tämän täysin huomiotta ja teemme surutta ennusteita jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Tee ennuste tarpeeksi pitkälle ja kukaan ei enää muista kuinka väärässä olit, tai jos muistaa, olit niin väärässä, että sillä ei ole enää mitään merkitystä. Asiantuntijat, eivät monimutkaisine malleineen kaikkineen, loppujen lopuksi tiedä enemäpää kuin suuri yleisö, mutta he osaavat sumuttaa titteleillä ja isoilla sanoilla - narratiivi on heidän taitonsa. Me emme itsestään spontaanisti opi sitä, että emme opi sitä mitä emme opi. Emme opi helposti säännönmukaisuuksia, ainoastaan tosiasioita, faktoja. Metasäännöt, kuten sääntö että emme opi sääntöjä, on meille kova pähkinä purtavaksi. Tästä päästään isoihin sanoihin.
Isot sanat ovat pätemisen väline, välttämätön paha, jotta voisit selittää itsesi tai keikaroinnin keino, jolla teet itsesi tärkeäksi. Ajatuksena. Siinä vaiheessa, kun ne tekevät kommunikaation lajin sisällä vaikeaksi, ollaan menty pieleen. Vaikea sana voi selittää kokonaisen lauseen, ajatuksen helposti. Niiden käyttö sumuttamaan sitä, että et oikeastaan tiedä mitään taas on hyvin kyseenalainen käytöntö. Kuitenkin asian osaaminen, sanotaan substanssin täydellinen hallinta, mahdollistaa myös lyhyen, täsmällisen ilmaisun. Tämä on se, mihin pääsemme, asia, viimein. Tietynlainen kieli kuuluu tiettyihin piireihin. Valtion virkamiehillä on oma jargoninsa, samoin on tuon pystyyn kuolleen ammattikunnan maallisilla vastineilla, surffaajilla. Molempien ymmärtäminen on hankalaa, jos he puhuvat omaa kieltänsä. Ainoa ero on se, että valtion virkamiehistäminen on vakavaa, arvostettua tekemistä, surffaaminen on harrastus. Kuitenkin kielet ovat molemmat vanhoja, toinen syntynyt teennäisesti, jotta voisimme tehdä hallintoa, joka pohjautuu yhteiseen, yleiseen sopimukseen ja toinen, jotta ymmärtäisimme yhtä luonnon ihmeistä, merta, ja voisimme siitä kommunikoida toisille.
Mitä tämä kirjoitus haluaa kertoa. Joko ei mitään tai sitten tämän - älköön kukaan väittäkö tietävänsä mitään ja jos väittää niin älköön ainakaan kaunistelko sitä tietämystä sanoilla joita harva ymmärtää. Se on ärsyttävää ja sille pystytettävät temppelit tulee polttaa sillä niissä palvotaan vääriä jumalia.
Emme tiedä. Mitä enemmän keräämme tietoa, analysoimme sitä ja syvennämme osaamistamme, sitä enemmän tulee tiedettävää. Malja ei voi koskaan olla täysi. Vanha Aristoteles sanoi "Minä mitään mistään tiedän". Sokrateen mukaan viisas tietää että ei tiedä. Kuitenki joutuu kuulemaan jatkuvasti osaajien kertovan asioita autistin varmuudella. Ihmiset, joilla on substanssia kertovat näitä asioita. Substanssiosaaminen, eli osaat esimerkiksi sen asian mitä sinut on palkattu tekemään, ei kuitenkaan tee ihmisestä asiantuntijaa kollegan substanssiin, vaikka asioista siellä töissä puhutaankin. Lähteiden kvaliditeetti on epäilyksen alainen, motiivi liian esillä, objektiivista tietämistä ja asenteiden värittämää totuutta. Kaikki mitä koemme joutuu oman tulkintamme kohteeksi. Oma tulkinta on intiimin tuntemisen tila, tiedon kohtu, paikka missä se kasvaa ja joskus syntyy, useimmiten kanssaihmisten kiusaksi. On helppo eksyä tietämisen tielle. Politiikassa, missä värin tunnustaminen on tehnyt totuudesta huoran ja äänestäjästä jonkun, jolle tätä huoraa kiusoitellen vilautellaan, tämä totuuden, tietämisen tie on kulunut ja nähnyt jos jonkinlaista viheltäjää. Mikä viheltäen menee on tullut jotain toista kautta.
Mikään ei ole varmaa ja ennen näkemätön, epätodennäköinen tapahtuma voi yllättää tietäjän. Ennen Australian mantereen löytämistä vanhalla mantereella olimme täysin empiirisesti aukottoman varmoja, että kaikki joutsenet ovat, poikkeuksetta valkoisia. Ensimmäinen musta joutsen on varmasti ollut ornitologeille, tai muille joita nyt yleensä kiinnostaa lintujen värikartta, järkytys. Tarinan opetus ei ole tämä, vaan se, että se osoittaa kuinka haurasta tieto, joka hankitaan havainnoinnin kautta on. Yksi ainoa havainto tekee tyhjäksi tuhannen vuoden havainnointiin perustuvan yleisesti hyväksytyn totuuden. Se on musta joutsen. Tämän viitekehyksen voi löytää kirjasta, jota minulle suositteli henkilö, joka säännöllisesti esiintyy eduskunnassa valiokunnille ja ajaa omia tarkoitusperiään. Eli jotain hyvää voi seurata myös poliittisen eläimen kohtaamisesta. Musta joutsen koostuu kolmesta asiasta. Ensinnäkin se on poikkeama. Toiseksi sen vaikutus on aina suuri. Kolmanneksi, johtuen jostain ihmisluontoon liittyvästä seikasta, jälkeenpäin pystymme aina uskottelemaan itsellemme, että asia oli koko ajan ihan kulman takana ja tulossa sieltä, eli siis täysin odotettavissa. Tämä ei ole surullinen asia tai opetus. Vain se mitä me olemme pohjimmiltamme lajina.
Opetus voisi olla se, että jätämme tämän täysin huomiotta ja teemme surutta ennusteita jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Tee ennuste tarpeeksi pitkälle ja kukaan ei enää muista kuinka väärässä olit, tai jos muistaa, olit niin väärässä, että sillä ei ole enää mitään merkitystä. Asiantuntijat, eivät monimutkaisine malleineen kaikkineen, loppujen lopuksi tiedä enemäpää kuin suuri yleisö, mutta he osaavat sumuttaa titteleillä ja isoilla sanoilla - narratiivi on heidän taitonsa. Me emme itsestään spontaanisti opi sitä, että emme opi sitä mitä emme opi. Emme opi helposti säännönmukaisuuksia, ainoastaan tosiasioita, faktoja. Metasäännöt, kuten sääntö että emme opi sääntöjä, on meille kova pähkinä purtavaksi. Tästä päästään isoihin sanoihin.
Isot sanat ovat pätemisen väline, välttämätön paha, jotta voisit selittää itsesi tai keikaroinnin keino, jolla teet itsesi tärkeäksi. Ajatuksena. Siinä vaiheessa, kun ne tekevät kommunikaation lajin sisällä vaikeaksi, ollaan menty pieleen. Vaikea sana voi selittää kokonaisen lauseen, ajatuksen helposti. Niiden käyttö sumuttamaan sitä, että et oikeastaan tiedä mitään taas on hyvin kyseenalainen käytöntö. Kuitenkin asian osaaminen, sanotaan substanssin täydellinen hallinta, mahdollistaa myös lyhyen, täsmällisen ilmaisun. Tämä on se, mihin pääsemme, asia, viimein. Tietynlainen kieli kuuluu tiettyihin piireihin. Valtion virkamiehillä on oma jargoninsa, samoin on tuon pystyyn kuolleen ammattikunnan maallisilla vastineilla, surffaajilla. Molempien ymmärtäminen on hankalaa, jos he puhuvat omaa kieltänsä. Ainoa ero on se, että valtion virkamiehistäminen on vakavaa, arvostettua tekemistä, surffaaminen on harrastus. Kuitenkin kielet ovat molemmat vanhoja, toinen syntynyt teennäisesti, jotta voisimme tehdä hallintoa, joka pohjautuu yhteiseen, yleiseen sopimukseen ja toinen, jotta ymmärtäisimme yhtä luonnon ihmeistä, merta, ja voisimme siitä kommunikoida toisille.
Mitä tämä kirjoitus haluaa kertoa. Joko ei mitään tai sitten tämän - älköön kukaan väittäkö tietävänsä mitään ja jos väittää niin älköön ainakaan kaunistelko sitä tietämystä sanoilla joita harva ymmärtää. Se on ärsyttävää ja sille pystytettävät temppelit tulee polttaa sillä niissä palvotaan vääriä jumalia.
Kommentit
Lähetä kommentti