Illuusio rakenteista ja kuvitelma tarpeista

Olen tietoisesti vältellyt aiheita, jotka voivat saattaa huonoon valoon oman tulevaisuuteni tai instanssit joita edustan, välillisesti tai välittömästi. Kuitenkin vaikeneminen on mahdotonta - liian moni harhaluuloisesti roikkuu väärissä käsityksissään kuin hengen hädässä. Ketään älköön koskaan kutsuttu rakenteiden orjaksi turhaan mutta käsityksiä, jotka pölyttyvät kaikkien nähden tulee tomuttaa aika ajoin.

Mikä on tarpeellinen määrä tätä rakennetta, abstraktia liimaa joka pitää todellisuuttamme kasassa ja toimintakykyisenä. Lajiliiton näkökulmasta tarpeeksi on se mitä juuri nyt on. Tähän älkää kajotko, koska uskottavuus riippuu rakenteista, joita on juuri sen verran kuin pitää olla. Laitan rohkeasti likoon omat akateemiset saavutukseni ja kykyni väittämällä että asian laita ei ole näin. Voisin myös todeta laiskasti, että "meilläkin oli ennen sellaisia rakenteita...". Näen rakenteet kuin näen selittelyt epäonnistumisen hetkenä - täysin ylimääräisinä. Emme voi sallia vallan siirtymistä rakenteille sen enempää kuin voimme vastuuta siirtää näille selityksille ja tekosyille. Illuusio rakenteista on kuvitelma tarpeista. Rakenteet muodostavat muurin epäpätevyytemme suojaksi niitä vastaan, jotka meitä tahtovat tarkkailla, samalla tehokkaasti estäen meitä saavuttamasta mitään niiden tarjoaman suojan ulkopuolelta - kehittymästä. Olemme suljettuina illuusioon joka on syntynyt tarpeiden kuvitelmasta. Tämä hallinnoinnin harha on kokoelma huonoja tapoja toimia, jotka ovat kehittyneet kun on yritetty tehdä jotain täysin muuta eri tarkoituksiin silmät suljettuina ja takki avoimena. Seurauksena olemme luoneet koneiston ylläpitämään koneistoa, joka on sekä illuusio että täysin hyödytön. 

Tälläisen hyödyttömän koneiston pystyy tunnistamaan, jos osaa etsiä merkkejä. Se on esillä kaikkialla mutta kukaan ei pysty nimeämään yksinkertaistakaan konkreettista asiaa mitä se tekee, missä se tekee ja mitä varten se tekee. Sen itsesuojelumekanismi johtaa sen olemaan ainoa, joka puoltaa sitä itseään, joka oikeuttaa sen olemassaoloa ja nostaa sen eksklusiiviseen asemaan, johonkin mitä ilman mitään ei olisi. Pieninkin kysymys tai kritiikki nostaa sen takajaloilleen, aiheuttaa jumalatonta mekastusta ja heiluntaa sillä rakenteita ei ole painetestattu ja niitä ei saa kyseenalaistaa. Tämän organismin itsesäilytystä koskevat ominaisuudet ylittävät tuhansin kerroin sen älykkyyden. Koska näin vain on ja näitä kaikkia tarvitaan koska tällä tasolla toimiminen vain yksinkertaisesti vaatii niin. Kierrämme typeryyden kehää kuin sokea aasi porkkanan perässä, jota ei ole olemassa muualla kuin hänelle kuiskutetuissa valheissa. Albert Einsteinia mukaillen, vain kaksi asiaa ovat äärettömiä - universumi ja ihmisen typeryys, enkä ole ensimmäisestä aivan varma. 

Varmaa on, että mikään määrä empiiristä työtä ja täysin toimimattomia organisaatioita ei voi osoittaa, että olen oikeassa; yksi ainoa toimiva lajiliitto voi osoittaa että olen väärässä. Kuitenkin tämä mahtipontinen itsensä korostamisen kulttuuri, epäpätevyyden helliminen ja kehityksen edessä seisominen portinvartijan tavoin saavat vereni kiehumaan. Kuinka toivoisin voivani muuttaa käsityksiä, pöllyttää ajatusmalleja joista aika on ajanut ohi ja vetää informaation alas jalustaltaan. Kuitenkaan informaatio ei ole tietoa, nämä ajatusmallit eivät ole koskaan toimineet paremmin kuin litteä maapallo ja käsitykset ovat niitä, ajanmukaisia käsityksiä, kuin aurinko, joka kiertää tätä planeettaa. Olemme lähettäneet koiran avaruuteen kuolemaan, amerikkalaisen kuuhun tulemaan legendaksi ja luoneet urheilun eturintamaan suojatyöpaikan konkretian, kaikkivoipaisen olion joka uhmaa häpeämättä tietoisuuden ja älyn yhdistäviä teorioita, vain koska se on mahdollista. Cogito ergo sum. Descartesin mukaan on siis jopa mahdollista, että jokunen henkilö ei ole edes olemassa vaikka maajoukkueita valmentaisivatkin tai liikuntatiloja hallinnoisivat. Tämä voi hyvin tuntua iskuna vasten kasvoja jos ajattelemme että oikeudenmukaisuus lopulta voittaa. Näin ei välttämättä ole asian laita. Kuitenkin, tämä kipu, jota koemme katsellessamme tätä farssia kuin mykkäelokuvaa, on vain tilapäistä toisin kuin häpeää, joka seuraa jos luovutamme ja annamme typeryyden ilman haastetta juoksennella vapaana, se on aina ikuista.