Miksi koiralla on ulkona haalari päällä

Aina kun näen koiran haalarissa ulkona mietin, mitä koirat, villeinä, tekivät kun oli kylmä. Varmaan kuolivat pois itseään säälien. Tai sitten kävi kuten Buckille, joka hemmoteltuna päätyi villiin pohjolaan mutta karaistui ja päätyi elämään susien kanssa. Ilman Kevin Costneria. Kukaan ei uskonut, että Buck olisi se, se alfa koira, jonka luonto on niin hurja ja peräänantamaton, että komento ja luotto kuuluisivat hänelle. Joidenkin luontoa ei voi tukahduttaa mutta se luonto tarvitsee herätyksen, se pitää pakottaa nurkkaan. Toivoisin mielelläni tähän jotain toista keinoa. 

Kysymys, johon ei ole vastausta, ainakaan yksinkertaista tai sellaista jonka suostuisimme mukisematta nielemään, on seuraava - kuka puki meidät, ihmiset, sinisiin haalareihin ja oliko hän meille kiltti ja pelasti paleltumiselta vai oliko hän se lurjus joka katkaisi selkärangan jo muutenkin veltolta oliolta. Poisti sankaruuden yhtälöstä mutta toi tilalle arjen yläpuolelle nousemisen ja arjen sankaruuden. Monet tarvitsevat ensimmäiseen lentokoneen ja pakettimatkan ja jälkimmäinen tarkoittaa kun mies imuroi ja nainen vaihtaa lampun. Kuitenkin näemme ja koemme hetkiä, jolloin tämä naurettavuus poistuu, jolloin ihmiset tekevät jotain, jotain mikä koskettaa, jotain mikä resonoi sieluissamme, jotain mikä inspiroi. Hetkiä, jolloin tunnemme elävämme. 

Nämä hetket liittyvät kykyyn. Kyky saa pääoman tanssimaan. Meidän pitää olla se muutos, jonka  haluamme maailmassa nähdä. Näin sanoi Gandhi ja miksi sanoa vastaan miehelle, joka ei tanssinut susien kanssa mutta matkusti vuohien. Haluammeko me, että kyky valitsee organisaation, vai palata vanhaan ja edelleen olemassa olevaan miksi-palkata-sinut-leikkiin. Me uskomme kykyyn. Vaikka henki menisi. Uskomme ja aivan oikeutetusti, että Lutherilainen työnmoraali on kuollut. Ei ole enää jokaisesta itsestä kumpuavaa, teen-työtä-ja-kuolen-etiikkaa. Nykyihminen haluaa panna ja kuluttaa. Näin sanoi Mark Ravenhill, epäsovinnainen näytelmäkirjailija. Ja jos hän on oikeassa, vaikka hän olisi vain 10% oikeassa niin tämä asia tulee ottaa huomioon.  Martin Luther on kuollut x Karl Marx oli oikeassa = haaste nykyajan johtajalle ja managerille. Emme tarjoa tehtäviä, töitä vaan luovaa tilaa. Olemme organisaattoreita. Näin me valjastamme kyvyn. Emme tukahduta, tapa sitä. Näin tehdään tulosta, yritysmaailmassa, urheilussa, liikkeenjohdosta valmennukseen. Organisaattorina meidän pitää kuvitella se ajatus, visio, ja houkutella ne resurssit joita tarvitsemme. Tähdet houkuttavat tähtiä, häviäjät häviäjiä. Tässä paradigmassa mikään ei ole annettua, kaikki pitää ajatella tilapäisenä, tehtävät vaihtuvat, päämäärät eivät ole kiinteitä. kaikki on vaihtuvaa ihmisten, kykyjen ja ajatusten fuusiota. Voimat, jotka ajavat meitä eteenpäin ovat riski, dynaamisuus ja jatkuva luomisen arvostaminen. Meidän pitää olla se voimakenttä, joka imee kykyä, emme alusta jolle luodaan suojatyöpaikkoja. 

Tässä ilmapiirissä, olemisen asteessa, työpaikan lailliset ja fyysiset rajat ovat toissijaisia. Operatiiviset rajat määrittävät meitä. Verkostoja verkostoissa. Olemme primadonnia ja meitä tulee miellyttää tai lähdemme. Ja kun lähtee yksi, lähtee kaikki. Tähdet houkuttavat tähtiä. Häviäjät häviäjiä. Tätä kaaosta meidän tulee organisoida. Meitä voi pyörittää mutta se ei haittaa. Fokusointi, oikeiden asioiden tekeminen, on tärkeintä. Triviaalit tehtävät tuhoavat. Ei tehtäviä tehtävien vuoksi. Kaikki on tilapäistä - ymmärrä se ja kaikki on helpompaa. Hetkeen tarttuminen on passé mutta jotain sen suuntaista tarvitaan. 

Koira siinä sinisessä haalarissa aidatussa koirapuistossa plus kahdeksassa asteessa. Tämä eläin ei ole innovaatio, luovuus, ei se uusi juttu. Näyttää hassulta ja luonnottomalta. Aina jotenkin alakuloiselta ja surulliselta. Me emme ole tämä koira. Olemme kesytön, arvaamaton ja meitä ohjaa luonto. Me olemme Buck.