Kun Lévi-Strauss kohtasi urheilun muutostyön viidakossa
Omalla tavallani en voi sietää urheilua ja ihmisiä, jotka siinä toimivat. Ja sittenkin aikomukseni olisi luoda uraa tällä saralla ja avata uusia polkuja. Urheilu, kuten sademetsät ja tietön pusikko, on huono isäntä. Voit taittaa matkaa viikkoja, kuukausia ja vuosia. Taistella nälkää ja väsymystä vastaan ja huomata lähteesi, alkuasukkaat - urheilijat ja päättäjät, haluttomaksi taipumaan suunnitelmiisi. Kuitenkin urheilussa, kuten tutkimusmatkailussa, vaikka kuinka mitätön muisto tai löydös, sen voi pyhittää matkustamalla kaksikymmentätuhatta kilometriä tai olemalla mukana tässä pelissä pitkään. Silloin latteudet ja banaaliudet muuttuvat paljastuksiksi kuin ihmeen kaupalla. Vain tämän matkan vuoksi, vaikka lopputuleman olisi voinut väärentää kotonaan tai olemalla uusi tässä kruunujen pelissä.
Urheilussa ei ole vajausta omaan mystiikkaansa uskovista huijareista, entisajan konkistadorien jälkeläisistä, jotka omaan charmiinsa luottaen kertovat sen hetkisen määrityksen Graalin maljasta. Lévi-Straussia mukaillen kyseessä on "...revohka, jota piinasi mitä ilmeisin kollektiivinen aivotoiminnan häiriö, joka olisi saattanut olla mielenkiintoinen tutkimuskohde etnologille mikäli tämä ei olisi joutunut keskittämään kaikkia älyllisiä resurssejaan sen kiusallisten seuraamusten kaihtamiseen. "
Urheilussa ei ole vajausta omaan mystiikkaansa uskovista huijareista, entisajan konkistadorien jälkeläisistä, jotka omaan charmiinsa luottaen kertovat sen hetkisen määrityksen Graalin maljasta. Lévi-Straussia mukaillen kyseessä on "...revohka, jota piinasi mitä ilmeisin kollektiivinen aivotoiminnan häiriö, joka olisi saattanut olla mielenkiintoinen tutkimuskohde etnologille mikäli tämä ei olisi joutunut keskittämään kaikkia älyllisiä resurssejaan sen kiusallisten seuraamusten kaihtamiseen. "
Ensikertalaiselle tämänkaltainen tahdottoman pahantahtoisuuden ja typeryyden sekoitus voi tuntua ennenkuulumattomalta ja poikkeukselliselta ilmiöltä - kansainvälisen katastrofin heijastumana meihin ja parempiemme persoonaan. Olen kuitenkin kiertänyt maailmaa urheilun ulkopuolella ja tälläinen ei ole mitenkään muidenkaan kulttuurien ulkopuolella. Nämä kohoavat salakavalasti esiin kuin vesivuoto, päivä päivältä monimutkaisempien ongelmien keskeltä joita itse itsellemme teemme. Pakotettuina kohtaamaan toisemme, kommunikaation intensiteetin kasvaessa kiihdytämme tuon universaalin prosessin huippuunsa ja edesautamme sen lähtemättömän saastan leviämistä, joka ei koskaan täysin häviä vaan aina kuoltuaan syntyy uudestaan muualla. Vaikka rakenteet saadaankin kuntoon on aina se seuraava jo pyrkimässä pintaan. Kun urheilun eri arvot kohtaavat, nämä ryhmittymät alkavat erittämään älyttömyyksiä - mustamaalausta ja herkkäuskoisuutta - kuin mätää aina vain kiihtyen välimatkan ehtyessä. Tämä ilmiö ei ole mitenkään rajattu organisaatioiden ja komiteoiden oikeudeksi - myös henkilöt voivat osallistua.
Muutoksen epämääräiset tuoksut ja pyörteet vievät meitä ties minne enteillen milloin mitäkin. Muutoksen airueet kävivät kiertueella kuin siirtomaaretkikunta. Kätyreineen he sekoittivat tiedon vaatimattoman välittämisen kokonaisen valtakunnan aggressiiviseen valloittamiseen, mihin he moraalisesti olivat itsensä oikeuttaneet. Alkuasukkaiden rooli jäi yleisölle, jonka käsikirjoitettu tehtävä oli hermostuneesti seurata tuota meluisaa röyhkeyttä, oikeissa kohdin ihastellen. Muutostyön synnyttämä kiihko ja hulluus on helppo ymmärtää - kaikkivoipaisuus juovuttaa, kun tuntuu, että kaikki on mahdollista. Tämä on myös petollista. Syntyy illuusio siitä, mitä voi olla mutta ei välttämättä ole enää, jotta unohtaisimme tuhansien vuosien historian murskaavan todistusvoiman - olemme monokulttuuri. Mitään ei ole tehtävissä. Urheilu ei ole enää hauras kukkanen, jota täytyy kultivoida ja suojassa hoivata. Tuotamme massoille kauden mukaista tuotetta ja kaudesta riippuen kiintiöön ei sovi mitään muuta. Muutoksen aikakausi. Kuka enää muistaa mikä aikakausi edelsi sitä edeltänyttä aikakautta. Arkistoista löydämme viitteitä siitä mitä on ollut, eletty on korvattu fraaseilla ja maustettu nykyajan mausteilla. Mikään ei ole enää autenttista. Naivisti teeskentelemme, että mennyt on autenttista, haluamme uskoa tarinaan, niellä kaiken sellaisenaan ja arvostuksella glorifioida aineiston. Haluamme antaa historiallemme vallan nykyisyyteen ja pestä omat kätemme vastuusta.
Jäänkö ainoaksi aineistoja tonkivaksi, muutoksen lumovoiman ulkopuoliseksi parasiitiksi, joka haluaa todistaa, että olemme jo epäonnistuneet. Urheilun plutokratian historian ovat kirjoittaneet eilen ne jotka muutosta tänään tekevät. Kun vierailemme pyhien paikkojemme raunioilla tulevaisuudessa, pyhät artefaktimme jo unholaan vaipuneina, muistammeko enää muutostyötä, joka epäonnistui muuttamaan itseään vai kiitämmekö ja palvommeko näitä edelläkävijöitä, jotka saivat monen monta kertaa yrittää ja viimein onnistuivat, epäjumalina. Olenko minäkin kaksinkertaisen heikkouden uhri: kaikki mitä havaitsen haavoittaa minua ja silti soimaan itseäni etten katso riittävästi. Vai onko kaikki tämä vain kirkastanut katseeni ja tehnyt minusta historiaani tarkkanäköisemmän. Elämme kahdessa maailmassa - siinä mikä rakentuu näkemästämme ja rakastamastamme ja johon aina palaamme sekä siinä jossain aivan toisessa.
Kommentit
Lähetä kommentti