Urheilun merkityksestä

Poika juoksee tasaisella pihamaalla keppi kädessään kohti viivaa, jonka kohdalla hän riuhtaisee ja keppi lähtee nousuun, se lentää hyvässä asennossa ja voi hyvänen aika, kuinka pitkälle se lentääkään! Ihme ja kumma, että piha riitti tähän kiskaisuun. 

Poika olin minä ja vuosi mitä ilmeisimmin 1988, koska tähän kaikkeen minut innosti Tapio Korjus Olympiavoitollaan Soulin kisoissa. Tässä kohtaa toki omat muistot ovat hieman sekavia, koska muistelin, että tämä kaikki tapahtui muutaman vuoden aikaisemmin kun rakensimme taloamme kesänä ennen peruskoulun aloittamista. En keksi mitään muuta syytä miksi olisin tätä seurannut pienestä televisiosta saunassa kuin se, että loppuosa talosta oli vielä jotain muuta kuin asuttava talo. 

Toinen selitys on se, että nämä Olympialaiset olivatkin Pihtiputaan keihäskarnevaalit, joissa Korjus heitti 89,30 tuloksen vuonna 1985. Vuosi täsmäisi paremmin ja onko sillä nyt väliä onko kyseessä Soulin Olympialaiset 1988 vai Pihtiputaan keihäskarnevaalit 1985?

Hyvin vähän kun olet seitsemän. Vähän enemmän jos olet kymmenen. 

Nähtävästi aika ei vain kultaa muistoja vaan se myös parantaa niitä merkittävästi ja tekee Pihtiputaasta mahdollisesti Etelä-Korean pääkaupungin. . 

Tätä urheilu tekee. Tapio Korjus voitti jotain televisiossa ja se on ainoa asia mikä merkitsee jotain. 

Seuraavan kerran heitin keihästä ylä-asteella. Keihäs oli oikea keihäs, ei mikään jäätävä metsästyskeihäs mutta varmaan joku antiikkinen 10-kiloinen harjoittelukeihäs ja olihan tässä ainekset vaikka mihin. 

Lopputulema kuitenkin se, että jonnekin se keppi lensi mutta varmaan puolet vähemmän kuin silloin kun olin 7-vuotias. Tai 10-v. 

Syitä on varmaan monia mutta merkittävin lienee se, että minulla ei ollut mitään hajua mitä olin tekemässä eikä merkittävää motivaatiota selvittää asioita itse. 

Ensimmäinen menee ihan opetuksen piikkiin. Eihän liikunnan tunneilla lähtökohtaisesti opeteta mitään, joten onko ihme, jos ei osata heittää keihästä. Cooperin testikin tehdään ilman, että kukaan on koskaan opettanut miten juostaan tai edes miten tuossa Cooperissa olisi järkevä säädellä vauhtia. 

Jos käy paikalla ja yrittää saa arvosanaksi 7. Jos selviää siitä, että heitetään syvään päätyyn ilman opetusta useammassa lajissa saa 8. Jos harrastaa jotain saa 9 ja jos harrastaa tavoitteellisesti, määrällisesti paljon ja kilpailee menestyksellä niin 10. Joku kriittinen ajattelija voisi pohtia, kuinka opetuksen ulkopuolinen toiminta voi vaikuttaa arvosanaan mutta se tosiaan vaatii sen kriittisen ajattelijan. Heitä ei aina ole paikalla kun olisi tarve. 

Toinen eli motivaatio lienee osaksi tuota puuttuvaa opetusta ja toiseksi ikää. Aika harvaa teiniä kiinnostaa yleisurheilu jos ei sitä harrasta eikä kukaan kerro miten sitä pitäisi tehdä. Tähän Disclaimer, että moni on saanut hyvää opetusta liikunnassa. Useampi vain ei ole. 

Pelkästään seuraamalla huippu-urheilua 7- tai 10-vuotias minä oli parempi keihäänheittäjä kuin voimakas yläastelainen minä, jota ei voinut vähempää kiinnostaa. 

Urheilun seuraaminen on äärimmäisen mielenkiintoista toiminnan tasolla ja ilmiönä. 

Toiminnan tasolla me jaksamme esimerkiksi katsoa kaikenlaisten ratojen kiertämistä eri tavoilla, eri mittaisten matkojen taittamista kaikenlaisille metodeilla ja eri kokoisten joukkueiden kamppailua pisteistä ties millaisilla vehkeillä ja meille tämä on nautintoa. 

Ilmiönä taas on täysin luonnollista kutsua parhaat ystävät nauttimaan kanssasi tälläistä urheilutapahtumaa ja erityisesti virvokkeita huomattavan paljon ennen tapahtuman alkamista. Tätä voidaan kutsua nimellä kisastudio ja tätä hetkeä missä alkava nousuhumala kohtaa kansakunnan ja sinun toiveet ja odotukset - jos sen saisi talteen ja pystyisi jotenkin laajentamaan erilaisiin käyttötarkoituksiin niin meillä olisi voittamaton parfyymi, endorfiinit kaakkoon vetävä energiajuoma tai keino avata kylpyhuoneen lavuaarin hajulukko ja nauttia joka hetkestä. Tuossa hetkessä on jotain erikoista. Hetki, missä kaikki on mahdollista. 

Jos riisumme huippu-urheilun seuraamisen kaikesta ylimääräisestä niin periaatteessa meille jää siitä kaksi vaihtoehtoa, mitä tulee lopputulokseen. Lopputulos on joko a) odotetun mukainen tai sitten b) moraalinen vääryys.

Aina Saksan voittaessa jotain jalkapallossa kyseessä on molemmat. 

Tätä on urheilu. 

Urheilun seuraaminen on myös jollain tasolla hyvin epäjohdonmukaista. Me tiedämme, että stressiä tulisi välttää, me yritämme kaikin keinoin välttää sitä mutta silti, kun katsomme urheilua niin tiedämme, että stressihän tästä tulee! 

Vaikka meillä ei olisi mitään hajua koko lajista niin silti me jollain perusteella valitsemme suosikkimme. Nämä voivat olla mitä tahansa perusteita. Yleensä eivät kovin syvää luotaavia tai erityisen hyviä. Aikoinaan El Classicoa katsoessamme saatoimme pitää Barcan puolia, koska Messi vaikuttaa niin paljon mukavammalta kuin voitontahtoinen Ronaldo tai ehkä kannatimme Islantia kun heillä oli kova meno päällä EM-kisoissa, koska ovat pohjoismaa tai ehkä juuri sen takia emme voineet sietää heidän menestystään. 

Urheilu ei jätä kylmäksi ja se tarjoaa aika paljon syitä tai tekosyitä tehdä jotain mitä yleensä ei ole tapana tehdä. 

Jostain syystä esimerkiksi alastomuus kuuluu voiton juhlimiseen jollain täysin käsittämättömällä tavalla. Havis Amandalla eli torilla on juhlittu Suomen jääkiekkomenestystä erilaisissa alastomuuden vaiheissa, joskus kumiveneessä ja joskus ilman sellaista. Kun mies juhlii niin yleensä paita on se, mikä lähtee ensimmäisenä. Kohtuus ja kontrolli seuraavat aika lähellä. Ja jos on mahdollista niin veteen hyppääminen on aina kova juttu. 

Ehkä ne vaatteet lähtevät tämän vuoksi ensin, koska joka tapauksessa veteen sitä päädytään ennemmin tai myöhemmin. Evoluutio.

Kun ilmoitat vahingosta vakuutusyhtiöllesi niin siellä on aina kysymys oliko alkoholilla osuutta asiaan. 

Kun olet juhlinut voittoa ei tätä kysymystä esitä kukaan, koska se on niin tyhmä kysymys. Todistaa, että kyllä niitä tyhmiä kysymyksiä on. 

Tämä on osa urheilun taikaa. 

Jos tarkastelemme urheilua kyynisemmin niin toki perustavin fakta on se, että urheilu ei merkitse mitään. Se on peliä. Leikkiä. Kuitenkin siinä menestyy vain, jos päättää, että se merkitsee, että se on tärkeää, että se ei ole leikkiä. Se, joka tämän parhaiten tekee omaa hyvät mahdollisuudet pärjätä. 

Omista urheiluun liittyvistä muistoista tähän sopii Ayrton Senna.

Kuinka hyvä Senna oli? Maltillisestikin sanottuna mahtava. Hän kertoi haastatteluissa siitä, kuinka hän kilpailee itsensä kanssa, kuinka hänen on otettava riskejä ja mentävä kovempaa. Aina. Vain voittaakseen. Ja usein vain voittaakseen itsensä. Edellisen kierroksen. Edellisen mitä vaan. Koko ajan piti vetää kovempaa. 

Ayrton Senna kuoli vapunpäivänä Imolassa 1994 ja minulla oli lähetystä katsoessani ensimmäinen krapulan kaltainen tila silloin päällä. Tämä jäi Sennan osalta viimeiseksi kilpailuksi. Omalta osaltani tämä ei jäänyt viimeiseksi kankkuseksi. 

Vaikea unohtaa koskaan. En muista kisaa enkä sitä kuinka tämä tapahtui mutta muistan miltä se tuntui. Tyhjyydeltä.

Pakko miettiä, että laittoiko Senna oman elämänsä peliin, jotta saavuttaisi voiton, mahdollisesti itsestään. 

Ja lopulta hävisi. 

Onko osa urheilun lumoa se, että me tiedämme mitä voi tapahtua, jos jotain menee pahasti pieleen? Emme halua, että niin tapahtuu mutta sen tiedostaminen jollain tapaa jalostaa urheilun seuraamisen kokemusta, se, että on mahdollisia seurauksia. Ja kuitenkin ulkoisesti hurraamme, kun jokin keskusjärjestö tai liitto tekee jonkin uudistuksen, jotta mitään ei vain tapahtuisi. Koska emme kuitenkaan halua, että tapahtuu mutta sisäisesti voimme miettiä jotain aivan muuta.  

Ja silti jännitämme. 

Kun jotain tapahtuu on hetki, jolloin selostajat sillä hetkellä ja media myöhemmin ilmoittavat, että enää ei ole kyse siitä urheilusta, tämä ei ole enää vain formulaa, tämä ei ole vain jalkapalloa tai mitä ikinä. 

Ja kuitenkin se on juuri sitä. Urheilua. 

Se on se syy, miksi me kaikki olemme paikalla ja seuraamassa. Sitoutuneita siihen mitä tapahtuu. 

Me emme muuten näkisi koko tapahtumaa jos ei olisi formulaa, jos ei olisi jalkapalloa, jos ei olisi sitä mitä ikinä. 

Me kaikki vietämme juhannusta ja käytännössä aina joku menehtyy joko meno- tai paluuliikenteessä tai hukkuu. Tässä pelissä me kaikki olemme mukana ja jotenkin tuo vain kuuluu asiaan. Emme edes ihmettele. 

Kun vuonna 2018 Fiorentinen kapteeni Davide Astori menehtyi hotellissa yöllä ennen Udinese ottelua koko jalkapalloileva maailma veti henkeä. Me emme halua, että huippukunnossa oleva 31-vuotias huippu-urheilija vain yllättäen menehtyy yöllä ilman mitään syytä. Emme halua, että kukaan niin tekee mutta se, että sellaista voi tapahtua huippu-kuntoiselle yksilölle on järkyttävää. Tämä muistuttaa meitä omasta kuolevaisuudestamme ja siitä, että me emme ole välttämättä huippukunnossa tai huippu-urheilijoita ja tämä ei välttämättä auta meitä välttämään samaa kohtaloa. 

Astori pelasi kauden 2014-2015 joukkueessani Romassa. Rehellisesti en kovin selkeästi muista hänen pelaamistaan. Yhteensä 30 esiintymistä ja 1 maali, Roma tuli sarjassa toiseksi. 

Menehtymisen hetkellä kaikki hänen seuransa kuitenkin tulivat yhteen ja kyseessä oli tragedia ja pelaaja nimeltä Davide Astori, ei yksittäinen seura. 

Tämä on se mihin omat kyyneleeni menivät. Siihen, että näin ei olisi pitänyt tapahtua.  

Urheilu mahdollistaa tämän kaltaisen tunteiden jakamisen. Yhdessä ilman rajoja. 

Urheilu ei kuitenkaan ole mikään menetysten toivoton aihio vaan se on myös se missä toivo elää, toivo siitä, että jotain on tulossa. Ja tämä toivo ei ole koskaan menossa minnekään. 

Koen olevani onnekas, että asuin kaapelitaloudessa ja minulla oli Eurosport niihin aikoihin kuin Roger Federer ruli mukaan tennikseen ja aloitti voittamisen vuonna 2003. Tämä herrasmies, jolla oli tyyli ja taito voittaa kaikki ja niin hän osapuilleen teki. Federer oli tenniksen Arsene Lupin, vei kaiken mutta kukaan ei varsinaisesti huomannut tai jos huomasi niin ei välittänyt. Tekniikka oli niin täydellinen. 

Mutta emme muistaisi häntä niin hyvin ellei mukaan olisi tullut 2004 aikoihin yksi Rafael Nadal. Tukka, jonka Niken hikipanta hädin tuskin piti aisoissa, hihaton paita, joka korosti harjoitettuja hauiksia sekä Niken kaprihousut, jotka korostivat pohkeita juuri kuten pohkeita tulee korostaa. 

Nadal oli fyysinen ja Federer, mahdollisesti vastavoimana, metafyysinen. 

Kun Ranskan avointen finaalissa Nadal voitti Federerin häneltä kysyttiin mitä Federerin pitäisi tehdä, jotta voittaisi Ranskan avoimet. Nadal vastasti tähän: 

“What Federer has done is something almost nobody has done in history, so what are you going to ask of Federer?” 

“What he does is exceptional already.”

Tässä vaiheessa Federer oli ollut maailman ykkönen 175 viikkoa, joista Nadal oli ollut toisena 98. 

Vuoden 1998 Wimbeledonin finaalia pidetään historian parhaana tennisotteluna. Se kesti 4 tuntia 48 minuuttia. 

Rafael Nadal on voittanut Ranskan avoimet 13 kertaa. Tämän lisäksi hän on voittanut US Openin 4 kertaa ja Wimbledonin ja Australian avoimet molemmat kaksi kertaa. 

Roger Federer voitti kerran Roland Garrosin turnauksen. US Openin 5 kertaa, Australian avoimet 6 ja Wimbledonin 8 kertaa. 

Heillä on yhteensä 41 Grand Slam voittoa. Nadal on voittanut myös Olympialaiset yksinpelissä sekä kaksinpelissä. Federer kaksinpelissä. 

Tämä heidän keskinäinen kilpailunsa nosti tenniksen sellaiseen nousuun, että ei sitä voi vaan kukaan suunnitella. 

Urheilu pystyy parhaimmillaan nostamaan meidän tavallisten tallaajien arkea aivan uudelle tasolle ja auttamaan meitä selviämään arjessa. Jokainen fani tietää, että maanantai voiton jälkeen on niin paljon parempi kuin tappion jälkeen. Vaikuttaa siltä, että osa joukkueesi, urheilijasi tai tapahtumasi magiasta siirtyisi sinulle ja viikon aloittaminen on niin paljon helpompaa. 

Menimme edellisenä sunnuntaina katsomaan kolmannen erän Suomen ja Kanadan välistä jääkiekon MM-finaalia tien toiselle puolella paikalliseen, koska….aiemmassa asuinpaikassa 2019 teimme saman ja Suomi voitti*. Luonnollisesti kyseessä oli tahto jakaa lopputulos muiden kanssa. Mikä ikinä se olisikaan. 

Voitolla on helppo jatkaa yöhön mutta sillä on myös helpompi mennä kotiin ja olla valmiina uuteen viikkoon. Täynnä sitä voimaa, minkä voitto ja MM-kulta tuo.  

Mestarin on helppo hymyillä. 

*Tämä ei ole millään tapaa tieteellinen metodi vaikka toimiikin aina.