Urheiluun piilotetut asenteet ja se kuinka emme niitä löydä

Perhonen heiluttaa siipiään Tokiossa ja sitten jossain muualla tapahtuu jotain. Jotain millä ei todennäköisesti ole mitään tekemistä sen Tokion perhosen kanssa mutta jostain syystä tuo ajatus viehättää ihmisiä mahdottomasti. 

Itse näin sosiaalisen median virrassa otsikon, mitä klikkasin, koska Euro 2020 on menossa kiihkeimmillään ja tähän täysin liittymättömästä syystä satun lukemaan Daniel Kahnemanin uutta teosta Noise. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja seurauksena tämä kirjoitus. 

Tuossa klikkiartikkelissa käsiteltiin Italian joukkueen “tähtihyökkääjä” Ciro Immobilen edesottamuksia kentällä ja se oli eräänlainen flashback aikaan, jonka jotenkin luulin jo olevan ohi. Artikkelissa nostettiin esiin tämä italialainen tapa pelata jalkapalloa, joka tekstin perusteella ärsyttää laajalti. 

Näin ensimmäisen kerran jalkapalloa, kun katsoin kesän 1990 Maailman mestaruuskisoja ja jostain syystä ihastuin Italiaan. En tiedä miksi. Minulla ei ollut minkään valtakunnan ennakkokäsityksiä lajin voimasuhteista tai pelaajista. Italia jotenkin lumosi. Kisat olivat varmaan historian vähämaalisimmat eli pelityyli ei varmaan ainakaan lumonnut. Jokin vain. 

Käytännössä kasvoin siihen, että italialaisesta jalkapallosta ja italialaisista pelaajista puhutaan tietyllä tapaa. Alentavasti ja heitä yleensä verrattiin selostajien toimesta erilaisiin vähemmän hekumallisiin asioihin, kuten paitsion rajamailla väijynyt Fippo Inzaghi, joka oli kuin sisilialainen taskuvaras. Tämä samainen kelmi oli mukana vuoden 2006 maailman mestaruuden voittaneessa joukueessa, joka ei sekään mennyt kuten piti. Silloin kohun keskellä Marco Materazzi. Voitontahto ja joukkueen eteen pelaaminen on hyvä asia - joillekin joukkueille. Toiset se leimaa epärehelliseksi. 

Kasvaessani tähän narratiiviin sillä ei ollut nimeä. Nyt ehkä hieman jo enemmän nähneenä ja lukeneena voin todeta, että kyllä sille on - rasismi. 

Miksi Brunnbergin pusut eivät ole enää sen nimisiä kuin ne olivat? MIksi lapsilta kysytään kuka pelkää mustekalaa ja miksi lakritsipaketeissa ei ole enää sitä hymyilevää henkilöä, joka oli nimeltään Laku-Pekka tai Paksu-Pepe? 

Kaikki osaavat vastata tuohon. Rasismi on nykyään laajemmin leimattu ikäväksi ilmiöksi ja tuollaiset överit tavat halventaa eivät enää oikein markkinointikeinona toimi. Tämä on varmasti niitä hyviä juttuja, mitä sosiaalinen mediä on tuonut yhteiskuntaan - typeryyksistä, kuten rasistisista kommenteista joutuu välittömästi edesvastuuseen ja tällä voi olla hyvin ihan oikeita seurauksia, kuten moni osakeyhtiö on kantapään kautta oppinut kun osakkeen hinta tippuu. 

Kuitenkin edelleen germaanit ovat yleviä ja anglosaksit rehellisiä mutta italialaiset ovat juonikkaita, Portugalin Pepeä on täysin ok kutsua maailman likaisimmaksi pelaajaksi ja Cristiano Ronaldo vaan ärsyttää kun se näyttää niin tunteelliselta välillä. Harry Kane näyttää täysin kyrvältä jätkältä mutta se on vaan postiviista koska se on niin kova pelaaja. Saksan keskuspuolustajat eivät edes osaa olla likaisia kun ovat niin rehtejä. Paulus Arajuuri pelaa joukkueelle kun kaatuu lampaan henkäykseen Tanska-ottelun loppuhetkillä. Olemme jossain määrin edelleen Madison Grantin The Passing of the Great Race teoksen tieteellisen rasismin ja eugeniikan maailmassa, missä muuan nuori saksalainen korpraali lähetti Grantille vankilasta fanikirjeen ja perusti tämän teokseen oman opuksensa teoreettista viitekehystä. Ja aika tunnettuhan Mein Kampf onkin. Kuten myös tuo silloin vankilassa ollut uraohjus, joka toi meille holokaustin ja kolmannen valtakunnan. Se, mitä narratiivia seurataan riippuu kertojasta.  

Jokainen ajatteleva ihminen tuomitsee Grantin opit ja holokaustin mutta edelleen viikon sisään YLE:n selostajat ovat tätä vanhaa rasistista käsitystä levittäneet. Väitän, että tiedostamattaan, mutta silti. Belgian keskuspuolustajat antavat italialaisille vain runtua mutta italian keskikenttä pelaa sääntöjen rajamailla, näätää, tai jotain muuta, kun tekee saman. Mutta ei todellakaan anna runtua tai kovuutta kellekään. Fippo Inzaghi pelasi koko uransa antaen kaiken joukkueelle mutta meille hän oli se sisiialainen taskuvaras. Miksi näin?

Daniel Kahneman on tunnettu teoksesta Thinking Fast and Slow mutta Nobelin hän sai työstään toisen israelilaissyntyisen psykologin Amos Tverskyn kanssa. Hänen uusin teoksensa Noise - a Flaw in Human Judgement pureutuu siihen harhaan, mikä meillä on tekemiemme päätösten erinomaisuudesta ja erilaisista häiriöistä, mitkä niihin vaikuttavat. Siihen, kuinka täysin järkevät asiantuntijat tekevät päätöksiä, jotka eivät ole linjassa edes heidän omien päätöstensä kanssa. Ja näillä päätöksillä on seurauksia.

Kuulostaa täysin järjenvastaiselta, että kun olet oikeudessa tuomarin edessä niin tuomiosi saattaa riippua siitä, voittiko paikallinen jalkapallojoukkue viikonloppuna, oletko vuorossa ennen lounasta vai lounaan jälkeen ja millainen ilma ulkona on. Paikallisen joukkueen voitto lieventää tuomioita. Samoin lounaan nauttiminen. Ennen lounasta tulee runtua ja jos olet turvapaikan hakija on turvapaikan saaminen sinulle epätodennäköisempää, jos ulkona on lämmintä. 

Tutkimuksissa tuomarit ovat esimerkiksi antaneet päätöksen tapauksessa, jossa yleisesti 7 vuotta vankeutta on normaali tuomio. Tästä kuitenkin yleinen poikkeama oli 3 vuotta eli sama rikos ja samat tekijät mutta tuomio saattoi olla mitä tahansa 4:n vuoden ja 10:n vuoden välillä. Ero on merkittävä ja sillä voi olla suuria vaikutuksia elämääsi varsinkin jos satut saamaan sen kymmenen vuoden kakun istuttavaksi. Tuomarit ovat myös antaneet täsmälleen samoihin tapauksiin erilaisia tuomioita riippuen, no kukaan ei tiedä mistä. Todennäköisesti vähiten tuomarit itse. Eivät tienneet samoja tapauksia tuomitsevansa. 

Tuomareiden voi sanoa olevan oman alansa erityisasiantuntijoita ja silti he ovat erilaisten häiriöiden pauloissa. Ei siis ole ihme, että YLE:n selostajat, jotka eivät ole välttämättä yhtään minkään alan, ainakaan jalkapallon tai selostamisen, asiantuntijoita, ovat hukassa. Selostaminen ei vaadi tarinankerrontaa vaan on nimenomaan tapahtumien seuraamista ja sen raportointia. Se ei vaadi puolen valitsemista, ei pahantekijöitä, uhreja tai sankareita. 

Tämä tuntuu olevan todella vaikeaa mutta sen muuttaminen on lähes mahdotonta, jos ei edes tiedosta, että tekee niin. 

Olemme katsoneet näitä kisoja yhdessä tyttäreni kanssa ja nämä ovat hänelle ensimmäiset kisat, joita hän oikeasti seuraa ja katsoo vaikka ei tosiaan ole enää mikään taapero vaan lukioon menevä nuori.  

Se, mikä minua tässä koko kuviossa eniten häritsee on se, että hän joutuu edelleen kuten minäkin 30 vuotta aiemmin, kasvamaan tähän samaan ajatusmaailmaan, missä tämän kaltainen rasismi on ok.

Niinhän se vähän on. Kännissä ja läpällä. Tai selostuksessa. Itse näin sosiaalisen median virrassa otsikon, mitä klikkasin, koska Euro 2020 on menossa kiihkeimmillään ja tähän täysin liittym