Kun me voitamme, joku häviää

Lasten ja nuorten urheilussa kilpailu, ja sen kautta voittaminen, nähdään usein hyvin huonossa valossa. Sanan "kilpailu" voimaa on esimerkiksi Nuori Suomi yrittänyt kesyttää kutsumalla sitä "kisailuksi" tai "kilvoitteluksi". Naurettavaa sanailua. Mielestäni tämä osoittaa käsittämätöntä lasten ja nuorten aliarviointia aikuisten toimesta ja yritystä alistaa urheilu yhteiskunnallisten instituutioiden välineeksi - kasvatusinstituutioksi.

Tämän seurauksena on sosiaalistavan kasvatusinstituution luonnetta on yritetty juurruttaa urheiluun. Kasvatusilmapiirimme on sellainen, että kaikki negatiiviseksi määritellyt tunteet yritetään sulkea pois ihmisen tunnemaailmasta. Kuten tappio ja pettymys. Samalla kuitenkin pitäisi voittaa ja yrittää "musertaa" vastustaja. Koko homma menee hieman skitsofreeniseksi.

Urheilu on kilpailemista ja kilpailuun kuuluu se, että siinä pyritään voittoon. Tämä erottaa urheilun hyvin selkeästi taiteesta ja vastaavista pyrkimyksistä. Voitto on urheilun päämäärä mutta paradoksaalisesti se ei ole urheilun tärkein asia. Myönnän, että voittaminen tuntuu mahtavalta. Voitetun pelin jälkeinen hyvänolontunne - pullotettuna olisi menekki taattu. Tälläiset hetket ja niiden ajattelu saa varmasti osan pelaajista harjoittelemaan kovemmin ja ne saattavat herättää joiden valmentajien kunnianhimon - tätä on saatava lisää. Hinnalla millä hyvänsä. Totuus on kuitenkin karu.

Voittaminen ei muuta mitään

Voittaminen ei tee pelaajasta, joukkueesta tai valmentajasta parempaa.  Myöskään häviäminen ei tee kenestäkään huonompaa. Tämän viisauden tason saavuttaa vain voittamalla jotain. Mikään ei muutu.

Pelaaja kohtaa pelissä kolmenlaista kilpailua: minä vastaan sinä, me vastaan te ja minä vastaan minä. Tärkein näistä kolmesta on listan viimeinen. Jos pelaaja ei voita itseään ei muissa kilpailuissa ole pahemmin jakoa. Jokaisessa pelissä ja yleisesti myös elämässä tulee eteen lukematon määrä valintoja, joista yleensä toinen on helpompi ja toinen vaikeampi. Näissä tilanteissa yksilö on etusijalla, sillä jokaisen on hoidettava oma osuutensa - annettava kaikkensa. Peliä ei voi pelata välinpitämättömällä asenteella ja toivoa, että muut pelaajat korjaisivat virheet.

Ymmärrän, että moni voi kokea valmennukseni laiskaksi ja tehottomaksi, tai jopa minut itseni aikamoiseksi ketaleeksi mutta totuus on jotain muuta. Koen olevani äärimmäisen ankara valmentaja. Vien pois pelaajiltani mahdollisuuden matkustaa vapaasti ja annan vastuun heille. Mikä voisi olla enää vaativampaa? Ketale voin toki olla silti. Tämän kaltainen vapaus ei tee kaikkia onnelliseksi, sillä on pelaajia, jotka haluavat, että heille kerrotaan mitä heidän pitäisi kulloinkin tehdä. Tärkeintä on kuitenkin olla itsensä paras kaveri. Tai kuten yksi zen ajattelun suurista nimistä Shunruy Suzuki sanoo:

"Tärkeintä on hyväksyä itsensä ja seisoa omilla jaloillaan." 

Pelaaja ei voi tahtonsa ja tietoisuutensa kautta synnyttää tunteita, ei voi päättää kasvaa vahvaksi tai itseensä luottavaksi. En voi myöskään valmentajana määrätä pelaajia olemaan motivoituneita tai luoda pakottamalla joukkueeseen hyvää joukkuehenkeä. Nämä ovat kaikki asioita, jotka syntyvät spontaanista pelaajista itsestään. Valmentaja voi luoda tälle otollisen ympäristön mutta ei voi pakottaa tätä muutosta. Teatteriohjaaja David Mamet kirjoittaa kirjassaan True or False:

"Jos ihminen todella tietoisesti pystyisi määräämään tunteensa, ei olisi olemassa neurooseja ja psykooseja eikä myöskään psykoanalyysia."

Mennään filosofian ja psykologian kentällä.

Aristoteles päätteli reilut 2300 vuotta sitten, että ihmiset tavoittelevat ennenkaikkea onnellisuutta.

Flow-teorian kehittäjä Mihaly Csikszentmihalyi kirjoittaa teoksessaan Flow - elämän virta alussa, että:

"Ihmiset, jotka oppivat kontrolloimaan sisäistä kokemustaan, kykenevät itse päättämään elämänsä laadusta, ja sen lähemmäksi onnellisuutta ei kukaan voi päästä." 

Peli pitää palauttaa pelaajille. Pelikuvioiden ja taktiikan sijaan pitää alkaa pelaamaan. Tämän kaltaisessa ajattelussa valmentaja on eräänlainen palvelija.

Eräs vanhempi laittoi minulle viestiä taannoin siitä, että olenko tietoinen Suomen Palloliiton linjauksesta, että pelaajille pitäisi taata yhtä paljon voittoja ja tappioita. Yritin löytää tuollaisen linjauksen mutta en onnistunut. Mietitään hetki tuollaista linjausta. Eihän siinä ole minkäänlaista järkeä. Ei tuollaisia asioita voi taata ja samalla pelata reilua peliä.

Itse en ajattele voittoja itseni kannalta vaan pelaajien kannalta. Voittoja pitäisi mielellään tulla mutta kyllä ne pitää ansaita - pelata. Olin vuosia sitten valmentajakoulutuksessa, jossa eräs kouluttajaharjoittelija sanoi, että joukkueen pitää voittaa välillä, jos muu ei auta niin pitää pelata vaikka tyttöjä vastaan. Tämä ei tietenkään päde huippu-urheilussa mutta vaikuttaa siihen - jos sinut on kasvatettu pelaamaan helppoja voittoja niin mitä tapahtuu kun kilpailu kovenee...

En valmentajana, enkä ihmisenä, pysty allekirjoittamaan tälläistä voittamisen kulttuuria. Voitto, joka ei ole ansaittu, mikä on sen merkitys? Jos menemme voittamaan täysin väärään sarjaan niin entä se kenet voitamme, miltä heistä tuntuu ja miltä meistä tuntuu? Onko urheilija tyhmä? Eikö meillä valmentajina ole velvollisuus tarjota kaikille reilu kilpailu? Pelaajille mahdollisuus kasvaa, kehittyä ja voittaa? Ansaitusti.

Pelaaja, jonka pelaamisen keskeinen sisältö tulee muiden voittamisesta on tuomittu olemaan tyytymätön pelaaja ja lopulta katkera entinen pelaaja. Peliin kuuluvat aivan samat asiat kuin elämään: vastoinkäymiset ja epäonnistumiset sekä maine ja menestys. Onnellisin on se menestyksen ja epäonnistumisen karkeloissa, Winston Churchillin sanoin, jolla on "kyky kulkea tappiosta tappioon menettämättä innostustaan".

Jos peli olisi kolikko, siinä olisi kaksi puolta: voitto ja häviö. Heitettäessä ei voi tietää mitä tapahtuu. Joskus voittaa. Joskus häviää. Ajoittain heitettäessä se jäisi pystyyn ratkaisemattoman mittelön merkiksi. Mikä on tärkeämpää - itse kolikko, heiton tulos vai se, että sitä yleensä heitetään?