Pappi, lukkari, talonpoika, valmentaja
Muistan, kun istuin vuonna 2012 Jyväskylän Ammattikorkeakoulun auditoriossa kuuntelemassa Tapio Korjusta. Tilaisuus oli osa Huippu-urheilun muutostyön, HuMun, kiertuetta ja paikalle oli kutsuttu tämän liikuntapääkaupungin urheiluntekijät, itseni mukaan lukien. Puhujasta minulle tuli vahvasti vaikutelma henkilöstä, joka kyseenalaistettaessa vain toistaisi argumenttinsa, tarvittaessa aina uudestaan ja uudestaan mutta keskustelu ei olisi mahdollinen. Mieleeni jäi erityisesti tavoite saada 200 päätoimista ammattivalmentajaa urheiluun. Tämä tavoite ilmaistiin kiihkeydellä, joka viittasi asian ratkaisevan jotain suurta toteutuessaan.
Syy miksi HuMu kiinnosti oli edellisen syksyn luento Vierumäellä, jossa Huippu-urheilun muutosryhmän johtaja Jukka Pekkala aihetta ja tavoitteita availi. Kaikkia meitä urheilu-ja huippu-urheiluihmisiä kiinnostaa kehitys ja keinot, joilla kaivattua menestystä tulee. Läsnäoloni oli toki myös palkallista ja siellä oli tarjoilua, joten diili oli selkeä.
Pikakelaus eiliseen ja Vantaan Sanomien juttuun Vantaan jalkapallon valmentamisesta. Jutussa todetaan seurojen suulla, että "päätoimisten valmentajien palkkaaminen on avain onneen".
Asia ei tietenkään ole noin yksinkertainen. Valmentaminen on paljon enemmän kuin vain pelaamisen opettamista ja pelaajia ei voi tehdä väkisin. Tämän toteaa artikkelissa Mika Kottila järkevästi ja omaa ajatteluani peilaten. "Se tulee aina siitä ihmisestä itsestään."
Urheilussa toimiminen, kuten valmentaminen, on työ siinä missä mikä tahansa muukin. Tämän vuoksi on vaarallista käyttää termiä ammattilainen ja päätoiminen synonyymeina. Ensimmäinen on kuitenkin hyvin vahva laadullinen ilmaus henkilön osaamisesta ja jälkimmäinen taas kertoo enemmän henkilön työpoliittisesta tilanteesta.
Valmentaminen on työ. Sen voi siis tehdä monella tavalla ja siinä voi olla monen tasoinen tekijä. Kaikki kokit eivät ole kohuttuja keittiömestareita ja kohututkin ovat sitä eri syistä. Kaikki valmentajat eivät ole kuten Mourinho tai Guardiola, jotkut eivät koskaan nouse otsikoihin mutta koskettavat satojen lasten ja nuorten elämää. Toiset vain tekevät tämän tyylikkäämmin ja laadukkaammin kuin toiset. Päätoimisuus ei kanonisoi eikä anna oikeutta jakaa tekijöitä oikeisiin ja vääriin.
Valmentaja on tärkeä hahmo. Maisterintyöni toinen ohjaaja Kirsi Hämäläinen tutki asiaa väitöksessään Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa - Eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa. Kysymykseen, mitä on olla valmentaja, hän haki vastauksia urheilijoiden odotuksista valmentajia kohtaan. Kävi ilmi, että ennen kaikkea valmentajalta odotettiin asiantuntemusta. Muita tärkeitä odotuksia olivat esimerkillisyyden, aikuisuuden, vastuullisuuden ja omistautumisen odotukset. Erityisen merkitykselliseksi koettiin valmentaja, jonka kanssa voi keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä.
Oma valmentamiseni on muuttunut paljon siitä mitä se oli. Hyvällä valmentajalla näin tapahtuu, koska asiat muuttuvat. Itse olin ensimmäiset 6 vuotta ihan Palloliiton mies, vaikka murros alkoi jo pikkuhiljaa tapahtua. Totuus on kummallinen juttu. Kun sen edes vähän haistaa niin se ei jätä rauhaan. Minulle transformaatio tapahtui, kun tutustuin ystävääni ja yhteen rikostovereistani, Marko Malvelaan. Ei heti mutta ajan kanssa. Siihen meni kuitenkin muutama viikko. Aloin ajattelemaan - voin valmentaa ja silti olla se mitä oikeasti olen. Marko valmistautui silloin Lontoon Olympialaisiin ja mietin, että helvetti, voiko tätä tehdä näinkin? Minua alkoi kiinnostaa valmentaminen. Kuten sanoin HJKn toimistossa, kun miettivät mitä minulle tehdä: "Minua ei varsinaisesti kiinnosta jalkapallo mutta olen todella kiinnostunut valmentamisesta". Sitten aloin ajatella valmentamista enemmän. Tässä kohtaa toinen ystävyys, joka oli syntynyt vain syveni kohdallani. Mikko Pirttimäki on varmaan analyyttisin henkilö kenet tiedän. Mikko on varmaan joskus sanonut jotain, mihin ei ole lähdettä mutta tuota ei voi todistaa, koska ei ole lähdettä. (et al) On aivan sama, kuinka hullu tai abstrakti aihe minulla on mielessä, keskustelu syntyy ja pystyn sparraamaan tätä. Mies tekee väitöstä aiheesta eli ei ole mitään mitä ei voi heittää kehiin ja saada täydellistä feedbackia. Ja sitten on #arvostushuone. Mikko tietää.
Kun katson jalkapallovalmentajia kentän laidoilla, en näe tätä syvyyttä valmentamisessa. Näen tyyppejä, jotka tekevät maneereita ja puhuvat sitä kieltä, mitä heiltä odotetaan. Ei syvyyttä. Minulle J-town oli kuin feeniksin syntymä. En hätäile asioiden kanssa enkä kuvittele tietäväni asioita. Jalkapallo ei ole 4-4-2 tai muu muodostelma, jalkapallo ei ole prässi ylhäällä tai syöttöpeli kuten Barcalla. Jalkapallo on kokonaisuuden hahmottaminen ja sen järjestäminen käsiteltäviin osiin ja niiden työstäminen kohti jotain parempaa, jalkapallo on hauska elämä, jonka jättäminen ei kannata, koska näin vain on.
Ajattele viime viikonlopun el clasicoa. Lopussa Messi, huolimatta jännittävästä uudesta technothriller lookista, viimeistelee voittomaalin. Tämä tilanne omassa viikonlopussa joitain tunteja ennen. Olimme harrasteturnauksessa ja viimeinen peli oli käynnissä. Tilanne oli 3-0 vastustajalle. Teimme ensimmäisen maalin yhden soolosuorituksen päätteeksi, jossa pallo tuli toiselle joka pelasi sen kolmannelle ja - maali! Koko tilanne kääntyy ja peli muuttuu. Sitten 3-2. Sitten 3-3. Sitten aika loppuu. Kumpi joukkue on iloinen ja onnistunut? Jalkapallo on aika jännä homma. Urheilu on.
Olen valmentanut aika paljon. Olen aika hyvä siinä. En ole päätoiminen valmentaja vaikka urheilussa olen päätoiminen ollut usein. En tiedä olenko koskaan päätoiminen valmentaja. Moni on. Marko ja Mikko eivät ole tällä hetkellä sitä. Marko ei ole päätoiminen mutta oli esimerkiksi Rion olympialaisissa valmentajana. Joskus mietin tätä asiaa peilaten niihin ketkä ovat päätoimisia valmentajia ja en tiedä mitä sanoa. Ystävällisesti ja rakentavasti, kun mietin joitain päätoimisia omassa lajissani. Hämäläisen mukaan valmentajalta edellytetään itsereflektiotaitoja pystyäkseen arvioimaan omaa ja kasvatettavansa todellisuutta ja omaa toimintaansa kasvattajana. Kuinka moni pystyy tuohon. Kuinka moni osaa edes tavata itsereflektiotaidon kädet selän takana.
Valmentaminen ei ole ihan helppoa. Se, mikä on hyvää, on vielä vaikeampaa. Pappi, lukkari, talonpoika, valmentaja.
Syy miksi HuMu kiinnosti oli edellisen syksyn luento Vierumäellä, jossa Huippu-urheilun muutosryhmän johtaja Jukka Pekkala aihetta ja tavoitteita availi. Kaikkia meitä urheilu-ja huippu-urheiluihmisiä kiinnostaa kehitys ja keinot, joilla kaivattua menestystä tulee. Läsnäoloni oli toki myös palkallista ja siellä oli tarjoilua, joten diili oli selkeä.
Pikakelaus eiliseen ja Vantaan Sanomien juttuun Vantaan jalkapallon valmentamisesta. Jutussa todetaan seurojen suulla, että "päätoimisten valmentajien palkkaaminen on avain onneen".
Asia ei tietenkään ole noin yksinkertainen. Valmentaminen on paljon enemmän kuin vain pelaamisen opettamista ja pelaajia ei voi tehdä väkisin. Tämän toteaa artikkelissa Mika Kottila järkevästi ja omaa ajatteluani peilaten. "Se tulee aina siitä ihmisestä itsestään."
Urheilussa toimiminen, kuten valmentaminen, on työ siinä missä mikä tahansa muukin. Tämän vuoksi on vaarallista käyttää termiä ammattilainen ja päätoiminen synonyymeina. Ensimmäinen on kuitenkin hyvin vahva laadullinen ilmaus henkilön osaamisesta ja jälkimmäinen taas kertoo enemmän henkilön työpoliittisesta tilanteesta.
Valmentaminen on työ. Sen voi siis tehdä monella tavalla ja siinä voi olla monen tasoinen tekijä. Kaikki kokit eivät ole kohuttuja keittiömestareita ja kohututkin ovat sitä eri syistä. Kaikki valmentajat eivät ole kuten Mourinho tai Guardiola, jotkut eivät koskaan nouse otsikoihin mutta koskettavat satojen lasten ja nuorten elämää. Toiset vain tekevät tämän tyylikkäämmin ja laadukkaammin kuin toiset. Päätoimisuus ei kanonisoi eikä anna oikeutta jakaa tekijöitä oikeisiin ja vääriin.
Valmentaja on tärkeä hahmo. Maisterintyöni toinen ohjaaja Kirsi Hämäläinen tutki asiaa väitöksessään Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa - Eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa. Kysymykseen, mitä on olla valmentaja, hän haki vastauksia urheilijoiden odotuksista valmentajia kohtaan. Kävi ilmi, että ennen kaikkea valmentajalta odotettiin asiantuntemusta. Muita tärkeitä odotuksia olivat esimerkillisyyden, aikuisuuden, vastuullisuuden ja omistautumisen odotukset. Erityisen merkitykselliseksi koettiin valmentaja, jonka kanssa voi keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä.
Oma valmentamiseni on muuttunut paljon siitä mitä se oli. Hyvällä valmentajalla näin tapahtuu, koska asiat muuttuvat. Itse olin ensimmäiset 6 vuotta ihan Palloliiton mies, vaikka murros alkoi jo pikkuhiljaa tapahtua. Totuus on kummallinen juttu. Kun sen edes vähän haistaa niin se ei jätä rauhaan. Minulle transformaatio tapahtui, kun tutustuin ystävääni ja yhteen rikostovereistani, Marko Malvelaan. Ei heti mutta ajan kanssa. Siihen meni kuitenkin muutama viikko. Aloin ajattelemaan - voin valmentaa ja silti olla se mitä oikeasti olen. Marko valmistautui silloin Lontoon Olympialaisiin ja mietin, että helvetti, voiko tätä tehdä näinkin? Minua alkoi kiinnostaa valmentaminen. Kuten sanoin HJKn toimistossa, kun miettivät mitä minulle tehdä: "Minua ei varsinaisesti kiinnosta jalkapallo mutta olen todella kiinnostunut valmentamisesta". Sitten aloin ajatella valmentamista enemmän. Tässä kohtaa toinen ystävyys, joka oli syntynyt vain syveni kohdallani. Mikko Pirttimäki on varmaan analyyttisin henkilö kenet tiedän. Mikko on varmaan joskus sanonut jotain, mihin ei ole lähdettä mutta tuota ei voi todistaa, koska ei ole lähdettä. (et al) On aivan sama, kuinka hullu tai abstrakti aihe minulla on mielessä, keskustelu syntyy ja pystyn sparraamaan tätä. Mies tekee väitöstä aiheesta eli ei ole mitään mitä ei voi heittää kehiin ja saada täydellistä feedbackia. Ja sitten on #arvostushuone. Mikko tietää.
Kun katson jalkapallovalmentajia kentän laidoilla, en näe tätä syvyyttä valmentamisessa. Näen tyyppejä, jotka tekevät maneereita ja puhuvat sitä kieltä, mitä heiltä odotetaan. Ei syvyyttä. Minulle J-town oli kuin feeniksin syntymä. En hätäile asioiden kanssa enkä kuvittele tietäväni asioita. Jalkapallo ei ole 4-4-2 tai muu muodostelma, jalkapallo ei ole prässi ylhäällä tai syöttöpeli kuten Barcalla. Jalkapallo on kokonaisuuden hahmottaminen ja sen järjestäminen käsiteltäviin osiin ja niiden työstäminen kohti jotain parempaa, jalkapallo on hauska elämä, jonka jättäminen ei kannata, koska näin vain on.
Ajattele viime viikonlopun el clasicoa. Lopussa Messi, huolimatta jännittävästä uudesta technothriller lookista, viimeistelee voittomaalin. Tämä tilanne omassa viikonlopussa joitain tunteja ennen. Olimme harrasteturnauksessa ja viimeinen peli oli käynnissä. Tilanne oli 3-0 vastustajalle. Teimme ensimmäisen maalin yhden soolosuorituksen päätteeksi, jossa pallo tuli toiselle joka pelasi sen kolmannelle ja - maali! Koko tilanne kääntyy ja peli muuttuu. Sitten 3-2. Sitten 3-3. Sitten aika loppuu. Kumpi joukkue on iloinen ja onnistunut? Jalkapallo on aika jännä homma. Urheilu on.
Olen valmentanut aika paljon. Olen aika hyvä siinä. En ole päätoiminen valmentaja vaikka urheilussa olen päätoiminen ollut usein. En tiedä olenko koskaan päätoiminen valmentaja. Moni on. Marko ja Mikko eivät ole tällä hetkellä sitä. Marko ei ole päätoiminen mutta oli esimerkiksi Rion olympialaisissa valmentajana. Joskus mietin tätä asiaa peilaten niihin ketkä ovat päätoimisia valmentajia ja en tiedä mitä sanoa. Ystävällisesti ja rakentavasti, kun mietin joitain päätoimisia omassa lajissani. Hämäläisen mukaan valmentajalta edellytetään itsereflektiotaitoja pystyäkseen arvioimaan omaa ja kasvatettavansa todellisuutta ja omaa toimintaansa kasvattajana. Kuinka moni pystyy tuohon. Kuinka moni osaa edes tavata itsereflektiotaidon kädet selän takana.
Valmentaminen ei ole ihan helppoa. Se, mikä on hyvää, on vielä vaikeampaa. Pappi, lukkari, talonpoika, valmentaja.
Kommentit
Lähetä kommentti