Sanoja vapaaehtoistyöstä urheilun parissa

Minut on ehdollistettu uskomaan väite, että suomalainen liikunta ja urheilutoiminta seuroissa on pitkälti vapaaehtoistyön varassa. En usko, että olen ainoa. Olen kokenut vuosien varrella useissa seuroissa, että vapaaehtoisia on usein hyvin hankala saada.

Eräs jalkapalloseura järjestää tänään talkoot joiden tarkoitus on korjata verkkoja yhdellä seuran käyttämistä kentistä. Tämä luonnollisesti tapahtuu vapaaehtoisvoimin eikä kaltaisteni palkkasotureiden tekemänä. Vapaaehtoisia vain ei ole kovin helppo saada, edes tänä kauniina keväisenä päivänä. 

Seura luonnollisesti lähetti paimenkirjeen. Tämä paimenkirje oli aika käskevä mutta ei toki lähelläkään pahinta lukemaani syyllistämistä ja säälin hakemista. Itse en ole koskaan suostunut näitä syyllistäviä sanoja lähettämään jäsenille. Aina on muita keinoja. Kuitenkin tämä herätti minut ajattelemaan vapaaehtoistyötä. 

Voiko vapaaehtoistyöhön pakottaa?

Mielestäni ei. Se sotii kaikilla mahdollisilla tavoilla vapaaehtoisuuden henkeä vastaan. Joko olet vapaaehtoinen tai sitten et ole. Ajattelin lisää vapaaehtoisuutta ja pakko myöntää, että olen sitä mieltä vahvasti, että seurat toimivat ylimielisesti syyllistäessään ja komentaessaan vanhempia tai vastaavia tukijoukkoja mukaan talkoisiin. Tämä velvoite ei perustu mihinkään. Ei yhtään mihinkään. 

Menin asian pohtimisen kanssa jopa niin pitkälle, että kaivoin esiin lopputyöni maisterintutkintoa varten vuodelta 2011 ja lueskelin, mitä itse kirjoittelin ja ajattelin näistä seura-asioista siihen aikaan. Mitä henkilö, joka on lukenut aiheesta kaiken sillä hetkellä ja on täynnä akateemista tarmoa ja tieteellisyyden tuomaa varmuutta sitten voi ajatella? Aika paljon sanoisin ja varmasti tämä henkilö ajatteli olevansa aika lähellä jopa ratkaista monia ongelmia. Silloin ajattelin hyvin paljon positiivisemmin järjestötoiminnan seuraavasta aikakaudesta - organisaation ammattimaistumisesta. Varmaan asiassa oli hieman omat motivaatiot työn saamisesta myös mukana. Pakkohan sitä on uskoa siihen mihin pyrkii. 

Väitän, että seura, jolla on ongelmia saada vapaaehtoisia on tilanteessa oman toimintansa seurauksena ja on ajautunut pois ydintoimintansa ääreltä. 

Mitä oli ennen?

Tehdään tähän nopea kertaus järjestötoiminnan aikakausista. Kaudet voidaan jakaa seuraavasti:

• Järjestökulttuurin kausi (1900-1930-luvulle)
• Harrastus-kilpailullinen kausi (1930-1960-luvulle)
• Kilpailullis-valmennuksellinen kausi (1960-1980-luvulle)
• eriytyneen liikuntakulttuurin kausi(1980- )

(Itkonen, ym., 2000, 18-19).

Itse lisäisin listaan vielä viidenneksi  organisaation ammattimaistumisen kauden lähtien arviolta vuodesta 2007. Näistä jokaisella on omat ominaispiirteensä. Ensimmäisen aikakauden leimaavia piirteitä oli jäsenistön yhteenkuuluvuus ja solidaarisuus. Seuraavalla aikakaudella lajien merkitys kasvoi ja sen myötä myös lajien välinen kilpailu kiristyi. Liikuntapaikkoja rakennettiin paljon, mikä jakoi maan kahtia: kaupunkeihin, joissa oli hyvät olosuhteet ja maaseutuun, missä ei ollut. 

Erkki Palolammen sitaatti, joka on kipeän ajankohtainen vielä tänä päivänä, antoi viitteitä siihen että oltiin siirtymässä kilpailullis-valmennukselliseen kauteen:

Mitä korkeammalle tasolle jossakin liitossa ja seurassa kansainvälisen mitan mukaan päästään, sitä enemmän alaa harrastava nuoriso on vaarassa joutua ryöstöviljelyn kohteeksi, valikoivan edustuskelvollisuuden seulaan. Siihen jääneet harvat ja valitut otetaan erikoislaatuisen järjestö-ja  valmennuskoneiston pyöritettäviksi – lupaavina ja lahjakkaina. Siitä pudonneet joutuvat likipitäen omin avuin ratkaisemaan tulevan suhteensa urheiluun. Ratkaisun suunta riippunee paljon siitä, missä määrässä heidän urheilunsa on ollut oikeaa urheilua,missä määrin vain kylmää kilpailutoimintaa. (Palolampi, 1958, 271.)

Tällä kaudella kilpaurheilu säilyi vallitsevana seurakäytännöissä pitkään. Lajien keskinäinen kilpailu resursseista oli menestymisen ensijainen edellytys ja seuratoiminta oli korostuneesti lasten ja nuorten toimintaa jotka puolestaan kiinnittyivät seuratoimintaan nimenomaan kilpailun kautta. Myös kuntoliikunnan tarve syntyi vasta myöhemmin muun muassa työn kuormittavuuden vähentyessä, kaupungistumisen, yhdyskuntasuunnittelun käynnistymisen ja omaan terveyteen liittyvän tiedon lisääntymisen seurauksena. (Itkonen, ym., 2000, 22-23). 1980-luvulla liikuntakenttä laajeni niin organisatorisesti kuin sisällöllisesti. Tällöin alkanutta kautta kutsutaan eriytyneen toiminnan kaudeksi mikä johti yleisseurojen murrokseen ja paikoittain hajoamiseen ja uusien erikoisseurojen ja uudenlaisien keskusliitoista riippumattomien yhdistyksien syntyyn. (Itkonen, ym., 2000, 22-23). Seuratypologiassa pääjakona seurat jaettiin urheilullis-suorituksellisten ja sosio-kulttuuristen seurojen luokkiin. Alaluokkia on muutamia. Urheilullis-suoritukselliset seurat ovat ainakin jollain tasolla mukana urheilun kilpailujärjestelmissä kun taasen sosio-kulttuurisessa seuratoiminnassa toiminta ei välttämättä tähtää kilpailulliseen suoritukseen tai menestykseen.(Itkonen, ym., 2000, 24).Tästä tilanteesta siirryttiin kohti organisaation ammattimaisuutta. 

Ammattimainen organisaatio on eksynyt tai ainakin lähtenyt harhateille seuratoiminnan ytimestä. Kaukana on solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden aika. Tänä aikana on hyvin tavanomaista laittaa järjestykseen toimijoita sen mukaan, kuinka monta ammattivalmentajaa tai muuta työntekijää seuralla on, kuinka paljon on jäseniä ja mikä on liikevaihto. Organisaatio ei pyöri ilmalla eli jonkun pitää tämä kaikki maksaa. Varsinkin tämän kauden alussa monet seurat esittivät täysin vakavalla naamalla esimerkiksi toiminnanjohtajaa tai valmentajaa palkatessaan, että odottavat tämän tuovan vähintään puolet palkastaan sisään omalla toiminnalla eli pääosin hallinnollisella työllä. Koskaan en ole kenenkään kuullut avaavan tätä ajattelua tämän tarkemmin, joten en ole varma kuinka he ajattelivat tämän tapahtuvan. Varsinaisten töiden lomassa? Näitä typeryksiä tapaa vieläkin ajoittain mutta kuten sanotaan, jos dinosaurukset olisivat osanneet tulkita säätä ne olisivat vielä täällä.

Organisaatio ei pyöri tyhjällä ja toiminnan, kuten muussakin liiketoiminnassa, maksaa asiakas. Asiakas tekee tämän mielellään, koska ostaa esimerkiksi tietyn määrän liikuntaa ja opetusta ilmoittaessaan lapsensa mukaan toimintaan. Mikään tässä kaupan solmimisen hetkellä ei anna ymmärtää, että pyydettäessä sinun on PAKKO leipoa mokkapaloja tai mennä nostamaan kuplahalli pystyyn. Tämän kaiken voi tehdä VAPAAEHTOISESTI mutta tämä ei ole välttämätöntä. Seuralainen eli asiakas on sijoittanut pääomaa lapsensa liikkumiseen, joten on kohtuullista odottaa tätä arvoa vastineeksi sijoitukselle. Jos maksat maksusi on kaikenlainen seuran puolelta tuleva mököttäminen ja syyllistäminen aivan älytöntä. Osallistut maksut hoitamalla seuran organisaation kulujen maksamiseen. 

Missään vaiheessa ei synny velvoitetta vapaaehtoistyöhön. 

Koko käsite vapaaehtoistyön velvoite on jotenkin epäpyhä. Kaikesta huolimatta vapaaehtoistyötä tehdään paljon ja siihen osallistuu jollain tavalla noin kolmannes suomalaisista, sen rahallinen arvo on merkittävä ja tekijälleen se voi olla myös voimavara. Yleisin syy tehdä sitä on auttamisen halu. Muita syitä voi olla mahdollisuus uuden oppimiseen tai itsensä toteuttamiseen. Tiedetään myös, että monet tulisivat mukaan jos vain kysyttäisiin. 

Onko syy tavassa kysyä, joka on lähtökohtaisesti negatiivinen? Oletus, että vanhemmat ovat velvollisia auttamaan? 

On karu totuus, että jos urheilusta poistettaisiin vapaaehtoistyö meillä ei olisi urheilua, kuten sen tällä hetkellä tunnemme. Ei olisi jalkapallojoukkueita. Ei turnauksia. Ei kilpailuja. Olen ehdollistunut uskomaan sen, koska se pitää hyvin suuresti paikkansa. 

Seurat ovat olemassa, jotta olisi mahdollisuus urheilla yhden lipun alla, jotta lapset ja nuoret ja aikuiset pääsevät toimimaan yhdessä. Seura on seuralaisia varten ja koostuu seuralaisista. Ilman seuralaisia ei ole seuraa. On vain ammattimaistunut organisaatio, joka ei itsessään ole arvokas tai edes kiinnostava. Ammattimainen organisaatio, joka joutuu tulemaan toimeen omillaan ilman vapaaehtoisten apua on hyvin surullinen asia.