Urheilun tekijän kasvot
Vihaan urheilun tekijöitä ja heidän itse vahvasti tiedostamaansa omaa tärkeyttään. Kuinka urheilun olisikin parempi ilman heitä!
Urheilun maailmanlaajuinen tarina ei kaipaa lisäyksiä tai merkityksettömiä anekdootteja näiltä paikallisilta mitättömyyksiltä, jotka niin mielellään olisivat jotain muuta, kuin pakollinen peiteväri edeltäjänsä päälle maalattuna toimeksiantajansa kankaalle. Voisin antaa tämän kaiken anteeksi jos et olisi tarttunut kynääsi niin innokkaana ja tunnelmoinut kerronnallasi "Suomen joukkue saapui kisakylään auringon jo lakipisteensä saavuttaneena mutta edes aikaeron tuoma väsymys ei voinut kätkeä sitä innostusta, mitä joukkue tunsi - olimme vihdoin täällä!".
Urheilun tekeminen on kuin kirouksen riivaamaa kummallista toimintaa. Se toisaalta lähentelee teologiaa täysin uskoon perustuviin teorioihin pohjaten samalla keikistellen ja flirttaillen liiketalouden teesien kanssa häpeilemättä. Sen näyttää olevan mahdoton asettua yhtäaikaa moraalisesti ja eettisesti riittävälle tasolle oikeuttaakseen olemassa olonsa ja saavuttaa edes jonkinlainen uskottavuus suhteessa tekemiseen, jota se yrittää tehdä. Kun toista yrittää tavoittaa tai pidättää karkaa toinen vain kauemmaksi. Urheilujohtajan asettaminen tieteellisen tarkkailun kohteeksi tuo vaikutelman eläimestä, joka yrittää vakuuttaa tieteilijän omasta tärkeydestään evoluutiolle heiluttamalla taikalyhtyä.
Urheilun tekeminen vallitsevia arvoja seuraten on helppoa ja hyvin tekijöidensä näköistä toimintaa. Vaikea kuvitella tästä urheilun tekemisen maailmasta tehtävää, jota ei oppisi kahdessa viikossa suorittamaan kiitettävästi. Vaikka termit ekstrovertti ja introvertti ovatkin todella vastenmielisiä, ne sopivat kuvaamaan urheilun tekemisen harjoittajakuntaa. On ensin tuo uskossaan vahva ja vankkumaton johtaja, joka uhmaamalla järjen rajoja sivistymättömyyden rajat ylittäen julistaa omaa tärkeyttään, itseluottamuksella, jonka vain ääretön typeryys voi kantajalleen sallia. Toisaalta on nuo paljon omaa aikaansa ennen vanhentuneet ja kypsän iän tuoman varovaisuuden saavuttaneet ja rakenteisiin tarrautuneet tekijät, joita kavahduttaa suuresti pelkkä muutoksen mahdollisuuskin.
Tälle kaikelle on selitys. Ensiksi mainitut ovat hullaantuneita saavutettuun asemaansa sosiaalisten funktioiden järjestelmässä ja sen tuomaan vapauteen matkustaa ja edustaa urheilun globaalia perhettä, täysin vastuuntunnottomana vailla huolta elämän tarjoamiin nautintoihin heittäytyen. Urheilujohtajan vastuu maalaamastaan visiosta on kuin papin vastuu lapsen iltarukouksesta, tyhjien sanojen sävyttämää. Toisaalta nuo rakenteissa pölyttyvät myyrät ovat luostarimaisesti omistautuneet ylläpitämään ja suojelemaan niitä samaisia rakenteita, vaikka aika olisi jo ajanut niiden merkityksen ohi, sillä lopulta nämä rakenteet on tehty juuri heidän haurasta asemaansa suojelemaan. Urheilun tekijä on kuin olio, jonka merkitys ekosysteemille on mitätön ja jonka ominaisuudet eivät ole kehittyneet lainkaan maailman ympärillä muuttuessa kierros kierroksen perään. Tämä elämänmuoto kuitenkin ällistyttää tutkijan selviytymiskyvyllään.
Folklore tunnistaa omalla tapaa tämän ilmiön myös kirjallisuuden ja populaarikulttuurin keinoin, kuin Peter Pan, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi, ei tälläkään ole muuta tarkoitusta kuin nykyisyys, vailla menneisyyttä, ilman tulevaisuutta. Urheilun tekijän sitoutuminen urheiluun on erikoinen tapa olla olematta siihen sitoutunut, antaen mahdollisuuden arvioida asiaa ulkopuolelta, oman kaltaisellaan subjektiivisella objektiivisuudella, kummankaan tuntomerkkejä täyttämättä. Tämä on samalla yhtäaikaa ammatti ja yhtäaikaa kutsumustyö tai jopa pakopaikka. Tämä kaksiselitteinen pyrkimys kallistuu aina molempien suuntaan mutta liittyy aina jompaankumpaan. Urheilun tekijä on kuten opettaja, joka ei halua päästää irti lapsuuden maailmasta vaan haluaa pikemminkin siihen jäädä. Eikö opettaminen ole ainoa tapa aikuiselle jäädä kouluun? Urheilun tekeminen on myös aikuisuuden vastuiden ja velvoitteiden pakoilua, harrastuksen viemistä ylemmälle tasolle ja oikean työnteon välttämistä. Urheilun tekeminen, kuten musiikki ja matematiikka, on yksi autenttisista kutsumuksista. Sen voi löytää itsestään sitä koskaan opiskelematta.
Täällä olen, koska en muuta voinut. Voiko todella olla näin? Yksilölliset erityispiirteet ja sosiaaliset asenteet ovat vaikuttaneet mutta lisäksi on nostettava esiin intellektualliset motiivit. Staattiset antinomiat - rationaalinen ja irrationaalinen, intellektulaalinen ja affektiivinen ja looginen ja esilooginen - on asetettu perustaksi, jolle kevein mielin voi rakentaa omaa ajattelua ja urheilun tekemistään. Eikö urheilun tekijälle tälläiset oppositiot ole vaarallista ohittaa olkia kohauttaen, kuin sivulauseessa ohimennen? Sivuuttamalla nämä kaikkein affektiivisimman käyttäytymisen ilmentymät, kaikkein vähiten rationaaliset toiminnot ja esiloogisimmat manifestaatiot menetämme jotain merkittävää urheilussa - sen merkityksen. Urheilu ei ole lopulta kuitenkaan rationaalinen, intellektuallinen tai looginen pyrkimys.
Katseemme alla jokainen maisema näyttäytyy ensin valtavana epäjärjestyksenä, sallien meidän antaa sille se merkitys, jonka haluamme antaa. Kuitenkin urheilun maisemaa katsellessa, huomioiden menneet tulokset ja historian painon harteillamme, nykytieteen saavutukset suorituskyvystä, uuden osaamisen, joka hyödyntää ihmisen psykologiaa sekä kaikki odotukset siitä mitä tulevaisuus voi tuoda, tämän tutkijan pimeässä hapuilua muistuttavat linjanvedot ymmärtämättömän tarkkailijan silmissä vaikuttavat sattumanvaraisilta. Haemme linjaa, joka on näkymätön niille, jotka eivät tiedä mitä etsiä. Tämä on kuin kahden geologisen kerroksen kontaktilinjan etsiminen, usein heikko ja katkonainen linja, lähes huomaamaton ero kivien muodossa ja koostumuksessa todistaa, että vaikka näen tässä tänään tasaista maata on siinä muinoin ollut perätysten kaksi valtamerta. Tämä on merkitys, joka määrittää muita ja jonka vääristyneitä kuvaelmia muut ovat. Tämä on merkityksen tiedostaminen ja sen tuoma vapaus nähdä mitä on.
Sen sijaan, että alistamme kaikki oliot ja asiat uskon tekojen ja kehäpäätelmien armoille kutistaen ne sotkuiseksi sekamelskaksi saadaksemme näkyviin niiden sanomattoman merkityksen, väitän, että neämä oliot ja asiat voivat säilyttää oman arvonsa menettämättä linjojensa selkeyttä, jotka rajaavat niiden suhteita toisiinsa. Kaikella on oma käsitettävä rakenteensa ja merkityksensä. Tiedostaminen ei ole pakollinen vaihtokauppa tai kieltäytyminen totuudesta - se on tosien aspektien valinta. Mikä sopii yhteen sinun ajattelusi kanssa. Ajattelusi on objekti ja kotoisin myös tästä maailmasta, tämän saman luonnon alainen. Tämän saman luonnon alla kaikki urheilu tehdään ja me elämme.
Antropologia ei tarjoa vastausta kysymykseen elämän tarkoituksesta, mutta se antaa meille mielikuvan, että olemme lähempänä kysymystä.
Urheilun maailmanlaajuinen tarina ei kaipaa lisäyksiä tai merkityksettömiä anekdootteja näiltä paikallisilta mitättömyyksiltä, jotka niin mielellään olisivat jotain muuta, kuin pakollinen peiteväri edeltäjänsä päälle maalattuna toimeksiantajansa kankaalle. Voisin antaa tämän kaiken anteeksi jos et olisi tarttunut kynääsi niin innokkaana ja tunnelmoinut kerronnallasi "Suomen joukkue saapui kisakylään auringon jo lakipisteensä saavuttaneena mutta edes aikaeron tuoma väsymys ei voinut kätkeä sitä innostusta, mitä joukkue tunsi - olimme vihdoin täällä!".
Urheilun tekeminen on kuin kirouksen riivaamaa kummallista toimintaa. Se toisaalta lähentelee teologiaa täysin uskoon perustuviin teorioihin pohjaten samalla keikistellen ja flirttaillen liiketalouden teesien kanssa häpeilemättä. Sen näyttää olevan mahdoton asettua yhtäaikaa moraalisesti ja eettisesti riittävälle tasolle oikeuttaakseen olemassa olonsa ja saavuttaa edes jonkinlainen uskottavuus suhteessa tekemiseen, jota se yrittää tehdä. Kun toista yrittää tavoittaa tai pidättää karkaa toinen vain kauemmaksi. Urheilujohtajan asettaminen tieteellisen tarkkailun kohteeksi tuo vaikutelman eläimestä, joka yrittää vakuuttaa tieteilijän omasta tärkeydestään evoluutiolle heiluttamalla taikalyhtyä.
Urheilun tekeminen vallitsevia arvoja seuraten on helppoa ja hyvin tekijöidensä näköistä toimintaa. Vaikea kuvitella tästä urheilun tekemisen maailmasta tehtävää, jota ei oppisi kahdessa viikossa suorittamaan kiitettävästi. Vaikka termit ekstrovertti ja introvertti ovatkin todella vastenmielisiä, ne sopivat kuvaamaan urheilun tekemisen harjoittajakuntaa. On ensin tuo uskossaan vahva ja vankkumaton johtaja, joka uhmaamalla järjen rajoja sivistymättömyyden rajat ylittäen julistaa omaa tärkeyttään, itseluottamuksella, jonka vain ääretön typeryys voi kantajalleen sallia. Toisaalta on nuo paljon omaa aikaansa ennen vanhentuneet ja kypsän iän tuoman varovaisuuden saavuttaneet ja rakenteisiin tarrautuneet tekijät, joita kavahduttaa suuresti pelkkä muutoksen mahdollisuuskin.
Tälle kaikelle on selitys. Ensiksi mainitut ovat hullaantuneita saavutettuun asemaansa sosiaalisten funktioiden järjestelmässä ja sen tuomaan vapauteen matkustaa ja edustaa urheilun globaalia perhettä, täysin vastuuntunnottomana vailla huolta elämän tarjoamiin nautintoihin heittäytyen. Urheilujohtajan vastuu maalaamastaan visiosta on kuin papin vastuu lapsen iltarukouksesta, tyhjien sanojen sävyttämää. Toisaalta nuo rakenteissa pölyttyvät myyrät ovat luostarimaisesti omistautuneet ylläpitämään ja suojelemaan niitä samaisia rakenteita, vaikka aika olisi jo ajanut niiden merkityksen ohi, sillä lopulta nämä rakenteet on tehty juuri heidän haurasta asemaansa suojelemaan. Urheilun tekijä on kuin olio, jonka merkitys ekosysteemille on mitätön ja jonka ominaisuudet eivät ole kehittyneet lainkaan maailman ympärillä muuttuessa kierros kierroksen perään. Tämä elämänmuoto kuitenkin ällistyttää tutkijan selviytymiskyvyllään.
Folklore tunnistaa omalla tapaa tämän ilmiön myös kirjallisuuden ja populaarikulttuurin keinoin, kuin Peter Pan, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi, ei tälläkään ole muuta tarkoitusta kuin nykyisyys, vailla menneisyyttä, ilman tulevaisuutta. Urheilun tekijän sitoutuminen urheiluun on erikoinen tapa olla olematta siihen sitoutunut, antaen mahdollisuuden arvioida asiaa ulkopuolelta, oman kaltaisellaan subjektiivisella objektiivisuudella, kummankaan tuntomerkkejä täyttämättä. Tämä on samalla yhtäaikaa ammatti ja yhtäaikaa kutsumustyö tai jopa pakopaikka. Tämä kaksiselitteinen pyrkimys kallistuu aina molempien suuntaan mutta liittyy aina jompaankumpaan. Urheilun tekijä on kuten opettaja, joka ei halua päästää irti lapsuuden maailmasta vaan haluaa pikemminkin siihen jäädä. Eikö opettaminen ole ainoa tapa aikuiselle jäädä kouluun? Urheilun tekeminen on myös aikuisuuden vastuiden ja velvoitteiden pakoilua, harrastuksen viemistä ylemmälle tasolle ja oikean työnteon välttämistä. Urheilun tekeminen, kuten musiikki ja matematiikka, on yksi autenttisista kutsumuksista. Sen voi löytää itsestään sitä koskaan opiskelematta.
Täällä olen, koska en muuta voinut. Voiko todella olla näin? Yksilölliset erityispiirteet ja sosiaaliset asenteet ovat vaikuttaneet mutta lisäksi on nostettava esiin intellektualliset motiivit. Staattiset antinomiat - rationaalinen ja irrationaalinen, intellektulaalinen ja affektiivinen ja looginen ja esilooginen - on asetettu perustaksi, jolle kevein mielin voi rakentaa omaa ajattelua ja urheilun tekemistään. Eikö urheilun tekijälle tälläiset oppositiot ole vaarallista ohittaa olkia kohauttaen, kuin sivulauseessa ohimennen? Sivuuttamalla nämä kaikkein affektiivisimman käyttäytymisen ilmentymät, kaikkein vähiten rationaaliset toiminnot ja esiloogisimmat manifestaatiot menetämme jotain merkittävää urheilussa - sen merkityksen. Urheilu ei ole lopulta kuitenkaan rationaalinen, intellektuallinen tai looginen pyrkimys.
Katseemme alla jokainen maisema näyttäytyy ensin valtavana epäjärjestyksenä, sallien meidän antaa sille se merkitys, jonka haluamme antaa. Kuitenkin urheilun maisemaa katsellessa, huomioiden menneet tulokset ja historian painon harteillamme, nykytieteen saavutukset suorituskyvystä, uuden osaamisen, joka hyödyntää ihmisen psykologiaa sekä kaikki odotukset siitä mitä tulevaisuus voi tuoda, tämän tutkijan pimeässä hapuilua muistuttavat linjanvedot ymmärtämättömän tarkkailijan silmissä vaikuttavat sattumanvaraisilta. Haemme linjaa, joka on näkymätön niille, jotka eivät tiedä mitä etsiä. Tämä on kuin kahden geologisen kerroksen kontaktilinjan etsiminen, usein heikko ja katkonainen linja, lähes huomaamaton ero kivien muodossa ja koostumuksessa todistaa, että vaikka näen tässä tänään tasaista maata on siinä muinoin ollut perätysten kaksi valtamerta. Tämä on merkitys, joka määrittää muita ja jonka vääristyneitä kuvaelmia muut ovat. Tämä on merkityksen tiedostaminen ja sen tuoma vapaus nähdä mitä on.
Sen sijaan, että alistamme kaikki oliot ja asiat uskon tekojen ja kehäpäätelmien armoille kutistaen ne sotkuiseksi sekamelskaksi saadaksemme näkyviin niiden sanomattoman merkityksen, väitän, että neämä oliot ja asiat voivat säilyttää oman arvonsa menettämättä linjojensa selkeyttä, jotka rajaavat niiden suhteita toisiinsa. Kaikella on oma käsitettävä rakenteensa ja merkityksensä. Tiedostaminen ei ole pakollinen vaihtokauppa tai kieltäytyminen totuudesta - se on tosien aspektien valinta. Mikä sopii yhteen sinun ajattelusi kanssa. Ajattelusi on objekti ja kotoisin myös tästä maailmasta, tämän saman luonnon alainen. Tämän saman luonnon alla kaikki urheilu tehdään ja me elämme.
Antropologia ei tarjoa vastausta kysymykseen elämän tarkoituksesta, mutta se antaa meille mielikuvan, että olemme lähempänä kysymystä.
Kommentit
Lähetä kommentti